Los Angeles - huomioita kirjailijan lomasta 1

Elokuu 2017

Helsingistä Redondo Beachille

Viitisentoista astetta lämmintä – ja sataa. Viesti kotopuolesta useimpina matkamme päivinä. Ei kaduta, että päätimme viettää pätkän kesälomasta toisaalla. Matkamme alkoi kahdeksan tunnin Onnibus-istumisella Kokkolasta Helsinkiin. Olimme aikoneet käyttää VR:n palveluita, mutta junat seisoivat lakon vuoksi. Yövyimme GLO Hotelissa Helsinki-Vantaan lentokentällä ja ehdimme aamulla syödä buffetaamiaisen, joten matkan alku ei  ollut hullumpi. 

Lensimme SAS:lla Helsingistä Arlandaan, missä vaihdettiin isompaan koneeseen. Kahdentoistatunnin lentomatka oli ajatuksena ahdistava, mutta yllättävän mukavasti se kuitenkin meni elokuvia katsellessa. 

Maahantulomuodollisuudet Yhdysvalloissa olivat viedä mehut kokonaan. Ensin jonotettiin tunnin verran tulliautomaateille ja sitten jonotettiin vielä toista tuntia tullivirkailijan luokse. Vuorokauden valvominen alkoi tuntua kropassa ja aivoissa. Jonotuksen aikana matkalaukut oli siirretty pois hihnalta, mutta onneksi toinen suomalaispariskunta oli löytänyt laukut hihnojen välistä. 

Totesimme, ettei terminaalista niin vain kävellä ulos. Taas jonotettiin. Kun viimein pääsimme ulos, täytyi hetken aikaa ihmetellä. Minne pitää mennä? Puolisoni hoksasi kyltin, jonka perusteella päättelimme, että autovuokraamoon pääsee shuttele bussilla. Seisoimme terminaalin edessä tupakanmittaisen tovin, jonka aikana silmät ehtivät selata ympäristöä ja löysin pysäkin. Bussi tuli saman tien, kun pääsimme matkalaukkujemme kanssa paikalle.

Matka Alamoon tuntui pitkältä. Jännitti. Katsoin vähän epäillen liikennettä bussin ikkunoista. Ei edes ollut vilkasta, mutta pikkukaupunkilaisen mielestä nelikaistaiset tiet  jo pelkästään ovat jotain käsittämätöntä.

Alamossa odoteltiin tovi, että päästiin kuittaamaan auto. Moni muukin oli todennut, että vuokra-auto on paras tapa liikkua L.A:n metro arealla paikasta toiseen. Olimme tehneet varauksen etukäteen mutta vaihdoimme auton isompaan (koska juttelin erään lähes paikallisen kanssa Worldconissa ja hän suositteli ehdottomasti ottamaan ison auton, jos ajamme paljon freewaylla ja vuoristossa). Vaihdoimme perus-Nissanin turvalliseen SUV:iin. Ulkona saimme avaimet käteen, eikä naurulle ollut tulla loppua, kun tajusin, että ajaisimme seuraavat kaksi viikkoa bränikällä Jeepillä. Aivan huippua! Suomessa uusien autojen hintataso on sitä luokkaa, ettei tämä nuuka insinööri edes vilkaise luksusmaastureihin päin.

Jeepissä oli navigaattori, johon näpyttelimme hotellin osoitteen. Kaikki ei tietenkään ole aina niin yksinkertaista kuin tällaisessa blogissa saa kuulostamaan. Ensin täytyi tutustua autoon ja hallintalaitteisiin, säätää penkit ja ilmastointi ja selvittää, missä auto tankataan. 

Väsymyksen taso oli tässä vaiheessa jo sitä luokkaa, että autolla ajaminen ei ollut parasta viihdettä. Olimme nousseet ylös Helsingissä klo 6, matkustaneet yli 12 tuntia ja seisoneet erilaisissa jonoissa kolmisen tuntia. Navigaattori vei meidät varmasti oikeaan osoitteeseen ja auto peruutettiin parkkiin Hotel Redondo Pier Innin pihaan kahden Dodge Ramin viereen, ja niin vain näytti maasturi pieneltä jättiläisten välissä.

Hotel Redondo Pier Inn on pieni ja suhteellisen vaatimaton hotelli lähelle Redondo Beachia. Sijainti on hyvä, jos ei jopa loistava, henkilökunta oli hyvin ystävällistä ja huone kelpasi meille paremmin kuin hyvin. Pihalla oli palmuja, joissa mekastivat vihreät papukaijat. Aamiainen oli vaatimaton, mutta ajoi asiansa. 

Kävimme vielä pitkän päivän päätteeksi syömässä El Torito -ravintolassa kävelymatkan päässä rannassa, jossa paalujen varaan rakennettu The Pier  hurmasi virvelikalastajillaan, putiikeillaan ja ravintoloillaan ilta-auringon kultaisessa valossa. El Toriton ruoka oli hyvää, mutta yhdestä annoksesta olisi hyvin syönyt kaksi meikäläistä.

Väsymys sai olon tuntumaan siltä kuin olisi ollut pienessä humalassa. Ostimme pari vesipulloa 7 Elevenistä paluumatkalla hotellille ja menimme suihkun kautta nukkumaan klo 20.

Heräsimme aamulla seitsemän aikaan. En uskonut, että aikaero- ja matkustusväsymystä saisi selätettyä yhdentoista tunnin unilla. Kävimme juomassa kahvia ja syömässä pikapuuroa respassa. Puuroja oli erimakuisia ja ne olivat ihan syötäviä, vaikka mikään pikapuuron fani en olekaan. Pussin sisältö kipattiin lautaselle ja kuumaa vettä päälle. Aamiaiseen kuului myös vakuumipakattuja leivonnaisia, jotka näyttivät epäilyttäviltä pakkauksissaan. Päätin olla rohkea ja maistaa. Terveystuotteiksi leivoksia tuskin voi laskea, mutta maku oli teolliseksi vakuumipullaksi oikein hyvä.

Kävelimme Redondo Beachillä ja katselimme ympärillemme, etsimme kahvilaa, jossa voisi syödä jotain. Löysimme Catalina Avelta paikan, jossa söimme salaattiannokset ja joimme valtavat kahvit.

Kävimme ensimmäisen kerran Walmartissa ostoksilla. Pyyhkeet täytyi hankkia, jotta voitiin mennä rannalle. Redondo Beachilla oli hyvin tilaa. Tärkeintä oli, että siellä oli lämmin! Kuuntelin äänikirjaa puhelimesta, katselin aaltoja ja lokkeja, jotka röyhkeinä menivät penkomaan ihmisten vartioimatta jätettyjä reppuja.

Palasimme takaisin hotellille veteraanipuiston läpi. Ihailimme puita ja luimme muistolaattoja. 

Matkaväsymys painoi jo, joten etsimme lähistöltä ruokapaikan. Pie pie pie osoittautui hyväksi valinnaksi. Saimme todella hyvät pitsat. Edullisiksi niitä ei voi sanoa, mutta tässä vaiheessa alkoi jo olla selvää, että L.A:n hintataso oli korkeampi kuin kotona.

Ensimmäisten päivien yhteenveto:

- lämmintä ja aurinkoa!

- liikenne on sujuvaa vaikka onkin vilkasta

- hintataso on korkeampi kuin Suomessa

- ihmiset ovat todella ystävällisiä

- ruoka-annokset ovat liian isoja

- Jeep Grand Cherokee on oikein sopiva kulkupeli Los Angelesissa