Väkevä mieli editoituu vähitellen. Muokattavaa on, mutta ei mitään sellaista, mikä aiheuttaisi harmaita hiuksia ja epätoivon parahduksia.
Odotin myönteistä kustannuspäätöstä sellaisin ajatuksin, että jos nyt ei nappaa, niin sitten käsikirjoitus lentää roskakoppaan. En ole luovuttajatyyppiä, vaan ikuinen pään seinään hakkaaja. Mutta olen työstänyt käsikirjoitusta kauan ja tullut sille sokeaksi. Tiesin, että en enää yksinäisellä puurtamisella saisi sitä kehittymään muuhun kuin huonompaan suuntaan. Kaipasin kustannustoimittajaa rinnalleni. Sain sellaisen, ja tähän saakka yhteistyö on sujunut hienosti.
Omalle tekstille sokeutuminen on asia, johon törmään usein. Sokeudun helposti omille teksteilleni, joskus jopa toimittamilleni teksteille ja puhun kirjoittajien kanssa ilmiöstä niin usein, että tekstille sokeutumisen voi sanoa kuuluvan asiaan. Lääke sokeuteen on etäisyyden ottaminen. Pitää jättää teksti huomiotta joksikin aikaa, jotta sen voi nähdä uusin silmin. Tosin sellaisissa projekteissa kuin Väkevä mieli edes aika ei enää auta, koska teksti on liian tuttu.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että suurimmat ns. syntini ovat joutavat pikkusanat (edes, myös, jo, vain...) sekä "väärä" sanajärjestys. Käytän myös liikaa adjektiiveja ja adverbejä. Nämä asiat on helppo laittaa kuntoon, ja se on itse asiassa juuri sellaista näpertelyä, josta pidän. Olen tavannut muutaman kollegan ja kertonut heille tuntemuksistani. Osa heistä on ollut hämmentyneitä: Mitä voiko joku pitää editoimisesta? Kyllä, minä olen aivan innoissani ja voisin istua koneella vaikka vuorokauden ympäri, jos päivätyö ei estäisi.
Ensimmäisellä editointikierroksella keskityn edellä mainitsemieni syntien sovittamiseen, laitan romaanin aikajanan kuntoon ja selvennän muutamia epäselviksi jääneitä yksityiskohtia. Jännittää jo, minkälainen toinen editointikierros tulee olemaan.
