Tervemenoa 2017

Tervemenoa 2017. Onneksi päättyy, hyvä niin, kyllä sitä on odotettukin. Sydämellisesti tervetuloa, uusi vuosi 2018, toivottavasti kohtelet hellemmin kuin edeltäjäsi.

Tein pienen yhteenvedon vuoden 2017 hyvistä ja huonoista asioista. Luultavasti asioita on unohtunut molemmista listoista, mutta tässä on ehkä tärkeimmät.

Hyvää vuodessa 2017:

- Väkevän mielen julkaisu ja tuplajulkkarit

- Murtumia maisemassa – urbaanin löytöretkeilyn antologia, jossa mukana novellini Ongelmajätettä

- Meliwas ja muita kaupunkeja -antologian julkaisu – pitkä projekti saatiin päätökseen!

- Kosmoskynässä 2/2017 on novellini, haastatteluni ja arvio kirjasta

- Kirjoittamisen aineopinnot valmiiksi

- Worldcon

- USA:n matka

- uusi työpaikka ja mahtavat työtoverit

- Keskipohjanmaan säätiön apuraha

- ystävät – tapasin myös paljon uusia ihania ihmisiä!

- Osuuskumma, Stk ja Usvaleiri

Huonoa vuodessa 2017:

- äidin kuolema ja siihen liittyvät asiat, kuten sukulaiset, joiden mielestä vainajan viimeistä tahtoa ei tule kunnioittaa

- kylpyhuoneremontti, joka kesti puoli vuotta ja joka ei todellakaan sujunut niin kuin Strömsössä

- huonoin kesä ikinä

- parhaan ystävän sairastuminen

- oman terveydentilan heikentyminen

- ihmiset, joiden mielestä heidän asioidensa kuuluu olla minun elämäni tärkeysjärjestyksessä kaiken muun esim. terveyteni edellä

- jatkuva väsymys ja ärsytys

- niska- ja hartiavaivojen paheneminen

- oikean ranteen tähystys (ganglio poissa, mutta muuten sama vaiva pysyy)

- huonoin joulu ikinä

- Suomi vuonna 2017 – ”aktiivimalli” vain yhtenä esimerkkinä

Esikoiskirjailijan vuosi ei ollut aivan sellainen kuin olin kuvitellut. Päällisin puolin vuodesta jäi paha maku suuhun, vaikka toki olen yrittänyt iloita silloin, kun siihen ollut syytä. Hyvät asiat liittyvät enimmäkseen kirjoittamiseen, tavalla tai toisella. Toivon, että vuonna 2018 minulla on aikaa ja jaksamista kirjoittaa, onhan työn alla kaksi romaanikäsikirjoitusta ja useita novelleja. Toivon, että ensi kesä olisi parempi jo ihan kelienkin puolesta, jotta moottoripyörällä tarkenisi ajaa ilman toppahaalaria.

Tuplajulkkarit - esikoiskirja ansaitsee juhlat vaikka kahteen kertaan

Esikoisromaanin julkaiseminen on iso juttu! Kun Väkevä mieli meni painoon, minulle alkoi konkretisoitua todellisuus, johon kuului myös kirjan julkistamistilaisuus. 

Pitkään oli selvää, että julkkareita juhlittaisiin Helsingin kirjamessujen aikaan Helsingissä, koska silloin paikalla on tuttuja eri puolilta Suomea. Varasimme kustantajan kanssa Bar 7 Blingsin Radisson Blu Plazan alakerrasta. Ratkaisu ei kuitenkaan ollut täysin tyydyttävä, koska koti-Kokkolan sukulaiset, ystävät ja muut kiinnostuneet eivät välttämättä pääsisi Helsinkiin asti juhlimaan.

Puhuin asiasta puolisolleni juhannusviikolla. Kehittelimme yhdessä alustavan suunnitelman, ja otin yhteyttä ulkopuolisiin tahoihin. Halusin pitää Kokkolassa enemmän kuin kirjanjulkkarit.

Puolisoni kysyi bändikavereidensa kiinnostusta, ja he innostuivat. Minä kysyin Mikko Malmin kiinnostusta runo-ohjelman pitämiseen, ja hän innostui. Laitoin viestiä Corner’s Pubin Jani Kankaalle, ja sovimme Väkevän iltaman ajankohdaksi lauantain 4.11.2017.

Alkuvalmisteluihin minulta kului huomattavasti vähemmän energiaa kuin bändeiltä. Siis – kaksi bändiä! Kaiden Karavaani soittamaan avajaismusiikkia Väkevän iltaman alkuun, jolloin paikalle saapunut yleisö saa virittäytyä lauantai-illan tunnelmaan ja hakea juotavaa, ja illan kruunuksi livebändi, jolta pyysin väkevää musiikkia. Erityisesti jälkimmäinen bändi, joka sai nimekseen Kaiketon, teki kovasti työtä säveltämällä ja sovittamalla Väkevän iltaman keikkaa varten täysin uusia biisejä ja treenaamalla hurjasti keikkakuntoon.

Kesä kului nopeasti mm. Worldconin ja USA-reissumme vuoksi. Lokakuussa oli kirjamessut. Helsingissä Väkevä mieli julkaistiin Osuuskumman Väkevässä julkistusjuhlassa pe 27.10. Paikalle saapui ilahduttavasti tuttuja ja uusia ihmisiä. Kilistelimme kuohuvalla ja tarjolla oli pientä naposteltavaa. Saara Henrikssonille kiitos ex tempore -piano- ja laulutuokiosta! Viralliseen ohjelmaan kuului Osuuskumman markkinointijohtajan Olli Lönnbergin maljapuhe ja hän myös haastatteli minua kirjasta.

Olli Lönnberg haastattelee kirjailijaa. Kuva: Tarja Sipiläinen

Seuraavana viikonloppuna olikin sitten Väkevä iltama! Olin tyytyväinen, että yhteistyö paikallisten yrittäjien kanssa sujui niin hienosti. He mahdollistivat tapahtuman järjestämisen.

Ennen varsinaisen ohjelman alkua Corner’s Pubissa pidin kutsuvieraille pienen tilaisuuden erillisessä kokoustilassa Seurahuoneen puolella. Kilistelimme Monistrolia ja juttelimme hetken ennen kuin Kaiden Karavaanin oli aika nousta lavalle.

Pidin avajaismusiikin perään lyhyen tervetulopuheen, jossa kerroin miksi päädyin järjestämään tällaisen tapahtuman ja sanoin toivoani, että Kokkolassa järjestettäisiin enemmän avoimia kirjanjulkkareita. Nostimme maljan Väkevälle mielelle. Seuraavaksi kirjailija Katri Alatalo saapui seurakseni lavalle ja haastatteli minua. Kotiyleisölle esiintyminen ei jännittänyt läheskään yhtä paljon kuin esiintyminen Helsingin kirjamessuilla. Katrin kysymykset olivat hyviä ja saivat aivot raksuttamaan: ymmärsin omasta työskentelystäni ja kirjastani asioita, joita en ollut aiemmin miettinyt.

Katri Alatalon haastateltavana. Kuva: Risto Myllymäki

Haastattelun jälkeen päästimme lavalle runoilija Mikko Malmin, joka luki hienoja runojaan. Alun perin tarkoitus oli, että Mikolla olisi ollut lavalla pari, mutta sairaustapauksen vuoksi hän joutui esiintymään yksin. Nautimme runoista ja vapautimme lavan seuraavaksi kenelle tahansa halukkaalle. Open Stagella kävin lukemassa oman raapaleeni Korpirojun lumo, ja Katri luki otteen hienosta romaanistaan Käärmeiden kaupunki. 

Illan loppuhuipennus oli livebändi Kaiketon, joka soitti suomalaista punkrokkia raskaalla otteella ja hurmasi yleisön. 

Kaiketon
Kuva: Mia Myllymäki

Tapahtuman aikana myin kirjoja myyntipöydästä, juttelin vanhojen tuttujen ja täysin uusien ihmisten kanssa. Kaikki olivat kiinnostuneita kirjasta ja siitä puhuttaessa syntyi syvällisiä kirjallisuutta ja lukemista koskevia keskusteluja. 

Ilta meni todella nopeasti. Vaikka takki on tuplajulkkareiden jälkeen ollutkin melko tyhjä, en silti kadu että päätin järjestää Väkevän iltaman Kokkolassa. Kokemus oli kerta kaikkiaan hieno. Kuulin illan aikana ja illan jälkeen monilta kiitoksia, että tällaisia tapahtumia saisi olla enemmän. Väkevän iltaman ajatus oli viihdyttää ihmisiä ja madaltaa kynnystä osallistua kirjallisuustapahtumiin. Musiikki keventää tunnelmaa, runous laajentaa perspektiiviä ja kirja saa mahdollisuuden olla esillä ja kirjailija mahdollisuuden tavata ihmisiä ja puhua rakkaudestaan kirjoihin.

Kiitokset Väkevän iltaman mahdollistamisesta:

- Corner’s Pub ja Seurahuone

- Jani Kangas

- Mikko Malm

- Katri Alatalo

- Kaiden Karavaani

- Kaiketon

- Janne Keski-Korpela

- kaikki Väkevän iltaman vierailijat ja piipahtajat!

Los Angeles - huomioita kirjailijan lomasta 2

Palos Verdes, Norwalk ja Barstow

Redondo Beach teki lähtemättömän vaikutuksen. Toisaalta oli haikeaa lähteä seuraavaan osoitteeseen, toisaalta loma oli vasta alussa ja paljon nähtävää jäljellä. Redondo Beachin eteläpuolella on Palos Verdes. Ajoimme ensin ostoskeskukseen ja kävimme Habitissa syömässä. Hampurilaispaikaksi ruoka oli yllättävän hyvää ja siihen oli panostettu enemmän kuin muissa pikaruokapaikoissa. Edullista ruoka tosin ei ollut.

Ajelimme pitkin poikin niemimaata ja etsimme sopivaa pysähdyspaikkaa, mistä olisi näkymä merelle ja lahteen. Palos Verdes on kaunis verrattuna kaupunkikortteleihin ja ehdottomasti käynnin arvoinen paikka. Pysähdyimme hetkeksi ihailemaan merta. Poistuimme eri reittiä, ajoimme niemimaan korkeimman kohdan yli ja ohitimme suuria (valtavia) taloja, joita ympäröivät aidat. Koreita portteja, hienoja istutuksia. Rikkaat asuvat ylhäällä, vähän vähemmän rikkaat alempana. Tosin rinteiden asutusalueet olivat varsinaisia idyllejä, kuin elokuvista. Postilaatikot, äärettömän huolitellut nurmikot ja istutukset eivät aivan vastaa suomalaista käsitystä kodikkuudesta. 

Seuraava hotellimme oli lähempänä Los Angelesin keskustaa, Norwalkissa. Matkaa kohteeseen oli reilut 20 mailia, mutta siitä kehkeytyi pitkä ja tuskastuttava, sillä suunnittelemattomuus johti meidät suoraan iltapäiväruuhkaan. Pikkukaupungissa elämänsä asunut ei voi käsittää sitä autojen määrää. Enkä Suomessa paljon ajaneena ole koskaan joutunut moottoritiellä sellaiseen ruuhkaan. Norwalkiin vievä freeway oli aivan tukossa. Autoja tuli oikealta ja vasemmalta, liittymät puskivat yhä uusia autoja, päättyvät ryhmittäytymiskaistat aiheuttivat muille kaistoille lisää painetta. Pahimmillaan hurjalla freewaylla seisottiin pysähdyksissä. Rekkoja ja maastureita, kaistat yhtyvät, erkanevat ja oli täysi työ saada pidettyä kaista, joka veisi oikeaan suuntaan. Vähitellen jonot etenivät liittymään, josta poistuimme ja saavuimme Norwalkiin. Oppitunti oli kuitenkin hyvä: otimme selvää ruuhka-ajoista ja opettelimme säätämään navigaattorin niin, että voisimme halutessamme välttää freewayta.

Norwalkista emme etsineet mitään erikoisempaa nähtävää. Hotellin lähiympäristössä on autoliikkeitä, joitakin ruokakauppoja, kirkko ja vähän kauempana ostoskeskus. Hotelli Best Western Norwalk Inn ei ole sen kummempi kuin hotellimme Redondo Beachillä. Hyvin rauhallinen hotelli, jonka pienessä aamupalahuoneessa riitti vipinää. Joimme kahvit ja söimme osan aamiaisesta hotellihuoneessa, koska aamiaiselle varattu tila oli aivan liian pieni kaikille hotellivieraille. Suurin pettymys oli, että uima-allas oli puhdistuksessa juuri meidän oleskelumme ajan. Olin valikoinut hotellin muiden joukosta uima-altaan vuoksi.

Tietenkään tarkoitus ei ollut pelkästään juoda erinomaista Lagunitas IPAa hotellihuoneessa tai nautiskella mansikoista ja jäätelöstä ilta-auringossa. Ajoimme Griffith Parkiin melkein tunnin, mutta sen aikana näimme Los Angelesin monet kasvot tehdasalueesta slummiin. Paljon on hulppeaa, paljon on myös sitä toista… Griffith Parkissa pyörähdimme pikaisesti ja aioimme jatkaa katsomaan Hollywood-kylttiä, koska se on ”siinä lähellä”. Tietyömaa kuitenkin esti aikeemme ja liikenteenohjaajat pakottivat kaikki autot kääntymään vuorelle. Onneksi meillä ei ollut kiire mihinkään. Tie oli kapea ja mutkikas, eikä se haarautunut. Emme päässeet kääntymään, joten ajoimme koko letkan kanssa ylös vuorelle. Siellä on observatorio ja näköalapaikka, josta kuulemma on hieno näkymä kaupunkiin. Ehdimme hissutteluvauhdissa saada näkymistä tarpeeksemme. 

Tienvarret olivat täynnä autoja, koska muutkin turistit olivat kuulleet paikasta. Ihmiset pysähtyivät jonottamaan vapautuvia autopaikkoja, observatorion parkki oli täynnä ja joillekin oli vaikeaa ymmärtää, etteivät he voi mennä sinne. Kun edellämme ajavat viimein sisäistivät, mistä on kysymys, jono yllättäen lähtikin vetämään. Pääsimme nopeammin pois, ajoimme tunnelin läpi ja alas vuorelta ja päätimme jättää Hollywood-kyltin etsimisen toiseen ajankohtaan.

Ajoimme Sunset Bulevardilla ja Chinatownin läpi, näimme vilahduksia Los Angelesin joesta. Palasimme hotellille, kävimme Taco Bellissä sekä ostoksilla 99 cents only -kaupassa ja Targetissa.

Norwalkista jatkoimme Barstow'hun. Matkalla näimme monenlaisia kaistanvaihtoja ja ohituksia sekä Maserati-kuskin, joka varmaankin sai Highway Patrolilta mojovan sakon. Pysähdyimme Victorvilleen syömään. Olive’s Garden oli kallis mutta ruoka oli erinomaista (antipastina mozzarella sticks, segundo platona scampi-pastaa) ja palvelu (jälleen kerran) todella ystävällistä. Victorvillessä oli noin + 30 ℃, ja ajaessamme tarkkailimme lämpömittarin lukeman vääjäämätöntä nousua. Barstow'ssa mittari näytti +37 ℃.

Barstow on perusamerikkalainen pikkukaupunki, jossa on ystävällisiä ihmisiä ja lämmin. Hiekkaisia maisemia, talonrähjöjä ja vesisäiliöitä, kuin GTA:ssa. Kasvillisuutta on vähän, maisema on vaaleanruskea, tuulee voimakkaasti vaikka on lämmin ja ollaan sisämaassa kaukana vedestä. Hotellimme ”Sleep Inn Barstow on Historic Route 66” oli muuten mukava, mutta kokolattiamaton hajusta on pakko vähän valittaa. Lemuun tottui, kun oli jonkin aikaa huoneessa, mutta aina kun kävi ulkona ja palasi sisään, haju tuntui voimakkaana sieraimissa. 

Barstow'n ulkopuolella freewayn varressa on eräänlainen outlet-ostoskeskus, jossa on runsaasti eri vaateliikkeiden kauppoja aina Lacostesta Guessiin. Kävimme muutamassa kaupassa, koska etsin päähinettä, joka suojaisi pahimmalta auringonpaahteelta. Ilmeisesti naisten muotiin eivät tällä hetkellä kuulu päähineet, koska niitä ei yksinkertaisesti löytynyt mistään. Päädyin ostamaan huivin.

Vietimme Barstow'ssa vain yhden yön matkalla Las Vegasiin, mutta yhdestäkin yöpymisestä voi jäädä lämmin muisto. Seurasimme aamupalan ajan televisiosta, kuinka Kaliforniassa vastaanotettiin auringonpimennys. Barstow'ssa aurinko pimentyi vain osittain, mutta selkeästi kuitenkin. Auringonpimennys tapahtuu seuraavan kerran yli kolmenkymmenen vuoden päästä, joten toki se oli paikallisille merkittävä tapahtuma. Juttelimme Walmartin myyjän kanssa siitä, ja hän kertoi, että suojalasit oli myyty parissa päivässä loppuun ja eBayssa niistä pyydettiin jopa sata dollaria. 

Ennen kuin lähdimme Barstow'sta, kävimme vanhalla rautatieasemalla, joka on nykyään museo (the Barstow Harvey House and Rail Depot, "Casa del Desierto"). Valitettavasti se oli kiinni, mutta pihalla oli muutamia vetureita. Itse rakennus on myös hieno ja sattumalta aseman ohi ajoi parin kilometrin mittainen tavarajuna. Yhdysvallat ei ole mikään joukkoliikenteen luvattu maa, eikä junaliikenne taida olla siellä kovin suosittua. Rekkaliikenne on runsasta, mutta tavaraa selvästi siirretään myös junilla.

Kun lähdimme kohti Las Vegasia, saimme vielä ajatuksen pyörähtää Galicon aavekaupungissa (Galico Ghost Town). Siellä oli aikoinaan Kalifornian suurin hopeakaivos, mutta hopean hinnan romahdettua kaupunki autioitui ja sittemmin siitä on tehty eräänlainen teemapuisto, jossa oli viihdyttävää (ja kuumaa).

Yhteenveto:

- ruuhka on ruuhka vasta kun moottoritiellä seisotaan pysähdyksissä

- auringonpimennys saa ihmiset hyvälle tuulelle ja vähän sekaisin

- on mahdollista että tuulee voimakkaasti ja on kuitenkin lämmin!

- auton tankkaaminen ei välttämättä onnistu jokaisella asemalla

- kun tekee mieli poiketa ennakkoon suunnitellulta reitiltä, tee se!

Los Angeles - huomioita kirjailijan lomasta 1

Elokuu 2017

Helsingistä Redondo Beachille

Viitisentoista astetta lämmintä – ja sataa. Viesti kotopuolesta useimpina matkamme päivinä. Ei kaduta, että päätimme viettää pätkän kesälomasta toisaalla. Matkamme alkoi kahdeksan tunnin Onnibus-istumisella Kokkolasta Helsinkiin. Olimme aikoneet käyttää VR:n palveluita, mutta junat seisoivat lakon vuoksi. Yövyimme GLO Hotelissa Helsinki-Vantaan lentokentällä ja ehdimme aamulla syödä buffetaamiaisen, joten matkan alku ei  ollut hullumpi. 

Lensimme SAS:lla Helsingistä Arlandaan, missä vaihdettiin isompaan koneeseen. Kahdentoistatunnin lentomatka oli ajatuksena ahdistava, mutta yllättävän mukavasti se kuitenkin meni elokuvia katsellessa. 

Maahantulomuodollisuudet Yhdysvalloissa olivat viedä mehut kokonaan. Ensin jonotettiin tunnin verran tulliautomaateille ja sitten jonotettiin vielä toista tuntia tullivirkailijan luokse. Vuorokauden valvominen alkoi tuntua kropassa ja aivoissa. Jonotuksen aikana matkalaukut oli siirretty pois hihnalta, mutta onneksi toinen suomalaispariskunta oli löytänyt laukut hihnojen välistä. 

Totesimme, ettei terminaalista niin vain kävellä ulos. Taas jonotettiin. Kun viimein pääsimme ulos, täytyi hetken aikaa ihmetellä. Minne pitää mennä? Puolisoni hoksasi kyltin, jonka perusteella päättelimme, että autovuokraamoon pääsee shuttele bussilla. Seisoimme terminaalin edessä tupakanmittaisen tovin, jonka aikana silmät ehtivät selata ympäristöä ja löysin pysäkin. Bussi tuli saman tien, kun pääsimme matkalaukkujemme kanssa paikalle.

Matka Alamoon tuntui pitkältä. Jännitti. Katsoin vähän epäillen liikennettä bussin ikkunoista. Ei edes ollut vilkasta, mutta pikkukaupunkilaisen mielestä nelikaistaiset tiet  jo pelkästään ovat jotain käsittämätöntä.

Alamossa odoteltiin tovi, että päästiin kuittaamaan auto. Moni muukin oli todennut, että vuokra-auto on paras tapa liikkua L.A:n metro arealla paikasta toiseen. Olimme tehneet varauksen etukäteen mutta vaihdoimme auton isompaan (koska juttelin erään lähes paikallisen kanssa Worldconissa ja hän suositteli ehdottomasti ottamaan ison auton, jos ajamme paljon freewaylla ja vuoristossa). Vaihdoimme perus-Nissanin turvalliseen SUV:iin. Ulkona saimme avaimet käteen, eikä naurulle ollut tulla loppua, kun tajusin, että ajaisimme seuraavat kaksi viikkoa bränikällä Jeepillä. Aivan huippua! Suomessa uusien autojen hintataso on sitä luokkaa, ettei tämä nuuka insinööri edes vilkaise luksusmaastureihin päin.

Jeepissä oli navigaattori, johon näpyttelimme hotellin osoitteen. Kaikki ei tietenkään ole aina niin yksinkertaista kuin tällaisessa blogissa saa kuulostamaan. Ensin täytyi tutustua autoon ja hallintalaitteisiin, säätää penkit ja ilmastointi ja selvittää, missä auto tankataan. 

Väsymyksen taso oli tässä vaiheessa jo sitä luokkaa, että autolla ajaminen ei ollut parasta viihdettä. Olimme nousseet ylös Helsingissä klo 6, matkustaneet yli 12 tuntia ja seisoneet erilaisissa jonoissa kolmisen tuntia. Navigaattori vei meidät varmasti oikeaan osoitteeseen ja auto peruutettiin parkkiin Hotel Redondo Pier Innin pihaan kahden Dodge Ramin viereen, ja niin vain näytti maasturi pieneltä jättiläisten välissä.

Hotel Redondo Pier Inn on pieni ja suhteellisen vaatimaton hotelli lähelle Redondo Beachia. Sijainti on hyvä, jos ei jopa loistava, henkilökunta oli hyvin ystävällistä ja huone kelpasi meille paremmin kuin hyvin. Pihalla oli palmuja, joissa mekastivat vihreät papukaijat. Aamiainen oli vaatimaton, mutta ajoi asiansa. 

Kävimme vielä pitkän päivän päätteeksi syömässä El Torito -ravintolassa kävelymatkan päässä rannassa, jossa paalujen varaan rakennettu The Pier  hurmasi virvelikalastajillaan, putiikeillaan ja ravintoloillaan ilta-auringon kultaisessa valossa. El Toriton ruoka oli hyvää, mutta yhdestä annoksesta olisi hyvin syönyt kaksi meikäläistä.

Väsymys sai olon tuntumaan siltä kuin olisi ollut pienessä humalassa. Ostimme pari vesipulloa 7 Elevenistä paluumatkalla hotellille ja menimme suihkun kautta nukkumaan klo 20.

Heräsimme aamulla seitsemän aikaan. En uskonut, että aikaero- ja matkustusväsymystä saisi selätettyä yhdentoista tunnin unilla. Kävimme juomassa kahvia ja syömässä pikapuuroa respassa. Puuroja oli erimakuisia ja ne olivat ihan syötäviä, vaikka mikään pikapuuron fani en olekaan. Pussin sisältö kipattiin lautaselle ja kuumaa vettä päälle. Aamiaiseen kuului myös vakuumipakattuja leivonnaisia, jotka näyttivät epäilyttäviltä pakkauksissaan. Päätin olla rohkea ja maistaa. Terveystuotteiksi leivoksia tuskin voi laskea, mutta maku oli teolliseksi vakuumipullaksi oikein hyvä.

Kävelimme Redondo Beachillä ja katselimme ympärillemme, etsimme kahvilaa, jossa voisi syödä jotain. Löysimme Catalina Avelta paikan, jossa söimme salaattiannokset ja joimme valtavat kahvit.

Kävimme ensimmäisen kerran Walmartissa ostoksilla. Pyyhkeet täytyi hankkia, jotta voitiin mennä rannalle. Redondo Beachilla oli hyvin tilaa. Tärkeintä oli, että siellä oli lämmin! Kuuntelin äänikirjaa puhelimesta, katselin aaltoja ja lokkeja, jotka röyhkeinä menivät penkomaan ihmisten vartioimatta jätettyjä reppuja.

Palasimme takaisin hotellille veteraanipuiston läpi. Ihailimme puita ja luimme muistolaattoja. 

Matkaväsymys painoi jo, joten etsimme lähistöltä ruokapaikan. Pie pie pie osoittautui hyväksi valinnaksi. Saimme todella hyvät pitsat. Edullisiksi niitä ei voi sanoa, mutta tässä vaiheessa alkoi jo olla selvää, että L.A:n hintataso oli korkeampi kuin kotona.

Ensimmäisten päivien yhteenveto:

- lämmintä ja aurinkoa!

- liikenne on sujuvaa vaikka onkin vilkasta

- hintataso on korkeampi kuin Suomessa

- ihmiset ovat todella ystävällisiä

- ruoka-annokset ovat liian isoja

- Jeep Grand Cherokee on oikein sopiva kulkupeli Los Angelesissa

Kirja käteen - Se on totta!

Mikä voisi olla esikoiskirjailijalle upeampi hetki kuin saada oma kirja käsiinsä! Saada konkreettinen todistuskappale siitä, että kirja on olemassa, kuten on kaikki sen eteen tehty työ ja valvotut yöt. Todeta, että jokainen ponnistus oli sen arvoista.

Väkevä mieli tuli painosta ja saapui Kokkolaan. Kirjapaketin avaaminen tallennettiin myös videolle, joka sai nimekseen Hillittyä hehkutusta.

Video. Hillittyä hehkutusta - Väkevä mieli saapui Kokkolaan

Ensimmäinen kirja-arvio Väkevästä mielestä on Maijan ilmestykset -blogissa. Maija oikoluki taittoversion, ja olen tohkeissani odottanut kuulevani hänen ajatuksiaan kirjasta. Aivan yhtä innolla odotan muidenkin lukijoiden ajatuksia, koska toivon, että kirja herättää ajatuksia ja kutsuu lukijoita pohtimaan!

Nyt suunnittellaan julkkareita. Niitä on tiedossa kaksin kappalein! Ensin juhlimme Helsingissä kirjamessujen aikaan ja sitten seuraavana viikonloppuna Kokkolassa. Näistä taphtumista kerron lisää myöhemmin.

Tämä kesä ei unohdu koskaan

Väkevä mieli on kirjoitettu, editoitu, oikoluettu ja taitettu. Taittokin on oikoluettu ja korjattu. Kirja on siis valmis. Väkevä mieli on valmis. Pari vuotta sitten vain unelmoin joskus kirjoittavani nämä sanat näkyviin.

Kirjastani voi käydä lukemassa esittelyn esimerkiksi Osuuskumma-kustannuksen syyskatalogista eli Kummalogista. Samalla voitte vilkaista Murtumia maisemassa -antologiaa, johon olen kirjoittanut novellin Ongelmajätettä.

Murtumia maisemassa on kokoelma novelleja, joissa käsitellään urbaania löytöretkeilyä, ja minun novellissani ystävykset lähtevät tutkimaan hylätyn hyötyjäteaseman mysteeriä.

Lisäksi, koska kirjoittaminen ei riitä, olen taittanut kyseisen antologian. Olen opetellut ja harjoitellut taittamista reilun vuoden ajan. Minusta se on kiehtovaa, minulle sopivaa puuhaa, joten tartuin tilaisuuteen, kun sellainen tuli. Murtumia maisemassa on toinen taittamani novelliantologia.


Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry julkaisee jäsentensä novelleja urbaanin fantasian hengessä antologiassa Meliwas ja muita kaupunkeja. Minulla on ollut kunnia olla toimittamassa antologiaa. Oma novellini Haltijoista parhaimmat valittiin kokoelmaan jo ennen kuin liityin mukaan toimituskuntaan keväällä 2016. Meliwasin taitto on ensimmäiseni, joten odotan innolla julkkareita ja että saan kirjan käsiini.


Tekstini otsikko on "Tämä kesä ei unohdu koskaan". Tämä on elämäni raskaimpia kesiä. Puristin kirjoittamisen aineopinnot kasaan, aloitimme kylpyhuoneremontin, joka ei valmistu koskaan, olen rutistanut oman esikoisteokseni kanssa, antanut työpanokseni kahteen antologiaan ja yrittänyt toipua äitini kuolemasta.



Äitini menehtyi kolmen viikon sairastamisen jälkeen sairaalassa Palermossa, Sisiliassa. Vanhempani lähtivät lomalle, toinen heistä ei palannut. Piinavat kolme viikkoa puhelimen päässä, 247 tavoitettavissa, jos isäni tarvitsi jotain. Hän eli 20 päivää eri hotelleissa eri puolilla Palermoa. Kaikista ennakkoaavistuksista ja -ajatuksista huolimatta kuolema yllättää, koska joka hetki toivoo, että käänne parempaan tulisi. Me toivoimme vielä edellisenä iltana. Ambulanssilentoa Suomeen suunniteltiin, koska äiti hengitti ilman konetta ja tilanne oli kriittinen mutta vakaa. Seuraavana päivänä kaikki romahti. Meidän elämämme kirjoitettiin kertaheitolla uusiksi. .

Ilonaiheita – silmuja karahkoissa

Kirjailijaksi


Tässä on kirjani kansi! Kansi ei paljasta, vaan vihjaa. Se luottaa katsojansa mielikuvitukseen, haastaa tekemään tulkintoja siitä, mitä kokonaisuus ja sen osaset sanovat. Kansi on Anu Korpisen suunnittelema ja toteuttama. Olen todella iloinen (ja vähän hämmentynyt) siitä, miten loistavasti Anu tavoitti kirjan tunnelman.

Minusta on julkaistu kirjailijaesittely Osuuskumman sivuilla. Kirjaan on laadittu takakansiteksti. On puhuttu markkinoinnista ja myynnistä ja… Vähitellen alan vakuuttua siitä, että minusta on tulossa kirjailija. Väkevä mieli on parhaillaan kustannusjohtajamme luettavana. Ainoa syy odottaa syksyä on oman kirjan julkkarit!


Opinnot ohi

Kevät on ollut kiireinen ja raskas monestakin syystä. Olen vaihtanut työpaikkaa ja toivonut enemmän aikaa kirjoittamiseen. Vuonna 2014 aloitin kirjoittamisen perusopinnot Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa. Kolme vuotta myöhemmin olen suorittanut aineopinnot. Viimeinen kurssi, Palautetaidot, oli samalla myös opintojen antoisin kurssi. Arvosanaksi sain 5/5, mistä olen todella ylpeä. Niin mielelläni kuin teenkin novellien kustannustoimitusta ja autan kanssakirjoittajiani tekstien kehittelyssä, olen kuitenkin myös aina vähän epäillyt omia lähestymistapojani palautteen antamisessa. Palautetaidot-kurssi vahvisti uskoa omaan harkintaani ja toisaalta sain opiskelutovereilta ja ohjaajalta hyviä vinkkejä, miten vielä voin kehittää työskentelyäni. Päällimmäisenä on kuitenkin haikeus. Kolme vuotta kirjoittamisen opinnot ovat kuuluneet tiiviisti elämääni. Nyt ne ovat ohi! Vaihtoehtoja jatkoon on (toivoakseni. Tämä riippuu Suomen hallituksesta ja niistä, jotka jakavat yliopistojen rahat tiedekuntien kesken…), mutta juuri nyt en mieti sitä.

Kustannustoimittajaksi?

Tulevana viikonloppuna osallistun Osuuskumman järjestämään kustannustoimittajien symposiumiin. Odotan koulutuspäivästä paljon. Kustannustoimittaminen kiehtoo monista syistä. Tiedän kokemuksesta, että muiden kirjoittamien tekstien työstäminen vaikuttaa omaan kirjoittamiseen ja auttaa mm. maneerien havaitsemisessa. Toimittajana saa työskennellä kirjailijan kanssa kokonaisen projektin parissa ja… kustannustoimittaja saa sutata punakynällä kokonaisen paperipinkan. Miksi minusta ei tullut äidinkielenopettajaa? Koska asun ei-yliopistokaupungissa.

Minulla on tutkinto ja ammatti, mutta olen haaveillut muutoksesta jo pitkään. En vielä tiedä, minne maailma vie, mutta olen harkinnut kirjoittamisen ohjaajaksi ryhtymistä, kustannustoimittajan työtä, kokopäiväistä kirjailijuutta... Pohjimmiltaan kyse on halusta vaihtaa alaa. Ja jos päädyn vaihtamaan, niin miksi en suuntaisi töihin, jotka rehellisesti kiinnostavat minua. Kirjoittamisen opinnot ja kustannustoimittajaharjoittelut varmasti ovat hyödyksi, minne sitten päädynkin.

Tämä oli katsaus toukokuun lopun ilonaiheisiin. Ehkä joskus myöhemmin kirjoitan siitä, mikä kaikki ei ole antanut aihetta iloon, ja miksi riemua on täytynyt repiä pienistä asioista.

Toiset suunnittelevat tarkasti asiat ennen toteuttamista, toiset eivät; toiset tuntuvat osaavan varautua kaikkeen, toiset eivät; toiset tuntuvat hallitsevan suvannon ja myrskyn yhtä lailla kylmäpäisinä, toiset eivät. Tilanteet, jotka saavat hengen salpautumaan ja järkytyksen kyyneleet silmiin, tulevat kaikille yhtäläisen yhtäkkisinä ja totaalisina, ja me koemme avuttomuutta silloin, kun emme kykene vaikuttamaan asioihin ja havaitsemme, että oikeastaan on aivan se ja sama, yrittääkö varautua johonkin vai jättääkö suunnittelun vähemmälle. Elämää ei todella voi suunnitella.

Toinen kierros

Väkevä mieli saapui paksuna paperinippuna kustannustoimittajaltani. Kävin kommentit ja merkinnät läpi pikaisesti, jotta pystyin arvioimaan työmäärää. Sitten jätin pinkan hautumaan hetkeksi. Tai rehellisesti sanottuna kaikesta innosta huolimatta en voinut rynnätä käsiksen kimppuun, koska ensin oli tehtävä muutama muu homma pois alta häiritsemästä.

Ryhdyin pari päivää sitten perkaamaan kommentteja ja editoimaan tekstiä. Työ on edennyt hyvin, mutta tunnetasolla jotenkin takkuisesti. Takaraivossa kytee miete siitä, että pian tämä kirja tulee valmiiksi ja sitten... se on valmis. Teksti oikoluetaan ja taitetaan, kirja painetaan, julkaistaan ja myydään. On luonnollista olla huolissaan siitä, onko kaikki nyt varmasti kunnossa, olisiko sittenkin pitänyt kertoa enemmän siitä, tai jättää se yksi kohta pois. Luotan kustannustoimittajaani, mutta silti pieni epävarmuus nakertaa. Haluan esikoiskirjani olevan hyvä, omalla mittapuullani hyvä. Lukijat muodostavat omat käsityksenä, ja niihin en voi vaikuttaa.

Samalla kun editoin Väkevää mieltä, suunnittelen seuraavia tekstejäni. Olen suorittaja. Nautin siitä, että saan merkitä tehtävän tehdyksi, mutta samalla katson jo eteenpäin ja mietin, mikä on seuraava tehtävä. Olen mukana toimittamassa Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien urbaanin fantasian antologiaa Meliwas ja muita kaupunkeja, joka julkaistaan tänä vuonna. Siitä tulee yksi rasti ruutuun. Minulla on ideatasolla kaksi novellia, joita en ole vielä ehtinyt kirjoittaa, ja sitten on se toinen. Toinen romaani siis. Katselen kalenteriani ja vedän viivan edellisen päivän yli. Haluaisin aloittaa jo nyt. Mielessäni olenkin jo aloittanut.

Ajatuksia editoimisesta ja palautteesta

Romaanini ensimmäinen editointikierros tuli valmiiksi kuun vaihtuessa. Nyt odotan, että kustannustoimittajani lukee tekstin ja palauttaa sen kommentteineen. Pyysin häneltä palautetta erityisesti näistä asioista: Onko kokonaisuudessa jotain, mikä ei toimi ollenkaan tai voisi toimia paremmin? Erään hahmon puhetapa on ollut hakusessa: toimiiko nykyinen ratkaisu vai onko sitä kehitettävä? Miten tämänhetkinen teksti vastaa aikaisemmissa palautteissa esitettyihin kehitysehdotuksiin? Kustannustoimittajani tarkastelee epäilemättä ziljoonaa muutakin asiaa, mutta edellä mainitsemani ovat minulle tärkeimpiä juuri tässä tilanteessa.

Kuinkas sattuikaan, parhaillaan osallistun Palautetaidot-verkkokurssille, jolla palautteen antamista ja saamista tarkastellaan kirjoittamisen opiskelun kannalta. Ensimmäistä romaaniani työstävänä miellän itseni "opiskelijaksi" myös opintojen ulkopuolella. Kirjan työstäminen antaa tilaisuuden oppia valtavasti asioita. Tässä vaiheessa saan selittää tekstiäni, ja kustannustoimittaja kertoo, osuuko se tavoittelemaani maaliin. Kirjan editoiminen on erilainen oppimisprosessi kuin kirjoittamisen opiskeleminen, koska teksti on tarkoitus viimeistellä julkaistavaksi. Yksinkertaisesti, tavoite on saada aikaan hyvä kirja. Kirjoittamisen opiskelun tavoite on oppia hyväksi kirjoittajaksi. Palaute on erilaista, mutta ei täysin erilaista.

Palautekurssin ensimmäisessä tehtävässä jäin pohtimaan palautteen vuorovaikutuksellisuutta. Minulla ja varmasti monilla muillakin on kokemusta vanhanaikaisen palautteen vastaanottamisesta: kirjallinen palaute tekstistä, hyvällä tuurilla A4-liuskan verran. That's it. Parhaimmillaan hyvä juttu, pahimmillaan katastrofi. Onneksi kirjoittamisen opettaminen on kehittynyt ja kehittyy jatkuvasti, myös palaute kehittyy. Palautteen antamisen ja vastaanottamisen tilanteita ymmärretään paremmin ja yksilölliset erot tunnustetaan. Jos aiemmin opiskelija on ollut lähinnä vastaanottavana osapuolena, nyt palaute mielletään vuorovaikutukseksi.

Kustannustoimittajan kanssa työskentely vie omaa kirjoittamistani selkeästi parempaan suuntaan, koska me voimme keskustella. Näkemyserot selviävät, väärinymmärryksiltä vältytään. Saan palautetta, puhumme siitä, päätämme yhdessä mitä kohtia syynätään tarkemmin, kysymme toisiltamme ja vastaamme toisillemme. En tiedä, onko muilla samanlaisia kokemuksia kustannustoimittajan kanssa työskentelystä, vai olenko vain harvinaisen onnekas!

Tekstisokeutta ja editoimisen iloa

Väkevä mieli editoituu vähitellen. Muokattavaa on, mutta ei mitään sellaista, mikä aiheuttaisi harmaita hiuksia ja epätoivon parahduksia.

Odotin myönteistä kustannuspäätöstä sellaisin ajatuksin, että jos nyt ei nappaa, niin sitten käsikirjoitus lentää roskakoppaan. En ole luovuttajatyyppiä, vaan ikuinen pään seinään hakkaaja. Mutta olen työstänyt käsikirjoitusta kauan ja tullut sille sokeaksi. Tiesin, että en enää yksinäisellä puurtamisella saisi sitä kehittymään muuhun kuin huonompaan suuntaan. Kaipasin kustannustoimittajaa rinnalleni. Sain sellaisen, ja tähän saakka yhteistyö on sujunut hienosti.

Omalle tekstille sokeutuminen on asia, johon törmään usein. Sokeudun helposti omille teksteilleni, joskus jopa toimittamilleni teksteille ja puhun kirjoittajien kanssa ilmiöstä niin usein, että tekstille sokeutumisen voi sanoa kuuluvan asiaan. Lääke sokeuteen on etäisyyden ottaminen. Pitää jättää teksti huomiotta joksikin aikaa, jotta sen voi nähdä uusin silmin. Tosin sellaisissa projekteissa kuin Väkevä mieli edes aika ei enää auta, koska teksti on liian tuttu.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että suurimmat ns. syntini ovat joutavat pikkusanat (edes, myös, jo, vain...) sekä "väärä" sanajärjestys. Käytän myös liikaa adjektiiveja ja adverbejä. Nämä asiat on helppo laittaa kuntoon, ja se on itse asiassa juuri sellaista näpertelyä, josta pidän. Olen tavannut muutaman kollegan ja kertonut heille tuntemuksistani. Osa heistä on ollut hämmentyneitä: Mitä voiko joku pitää editoimisesta? Kyllä, minä olen aivan innoissani ja voisin istua koneella vaikka vuorokauden ympäri, jos päivätyö ei estäisi.

Ensimmäisellä editointikierroksella keskityn edellä mainitsemieni syntien sovittamiseen, laitan romaanin aikajanan kuntoon ja selvennän muutamia epäselviksi jääneitä yksityiskohtia. Jännittää jo, minkälainen toinen editointikierros tulee olemaan.