Kirosieluja ja kotiseuturakkautta

Kirosielu, rajanhaltia saapuu painosta aivan näinä hetkinä! Jännittää ja odotan kovasti, että pääsen pitelemään painettua teosta käsissäni. Kirja on minulle erityinen monella tapaa.

Ensinnäkin sain sen kirjoittamiseen ensimmäiset apurahani: Kiitos Keskipohjanmaa-säätiö ja Taiteen edistämiskeskus! Olen omasta mielestäni käyttänyt apurahat parhaalla mahdollisella tavalla.

Toiseksi tämä kirja syntyi nopeasti. Päähenkilö Peija oli valmiina mielessäni. Hänen hahmossaan kiteytyvät suomalainen sisukkuus, keskipohjalainen määrätietoisuus ja jäyhyys. Hän muodostuu kaikista tuntemistani ihmisistä, joilta odotetaan tai on joskus odotettu mahdottomia, joiden täytyy vain jaksaa kun ei enää jaksaisi ja kasvaa kokoaan suuremmaksi jokaisen uuden vaatimuksen myötä. Sain käsikirjoituksen alkutaipaleella paljon apua Stk:n ja Anne Leinosen järjestämästä rakennekurssista. Kurssin tuloksena minulla on sangen selkeät nuotit, joiden perusteella taoin käsikirjoituksen ensimmäisen version parissa kuukaudessa.

Kolmanneksi Kirosielu, rajanhaltia on kolmas romaanini, joka ilmestyy hyvin pian toisinkoiseni Tuulten amiraalin jälkeen. Kirjoitin ja editoin käsikirjoituksia osittain samaan aikaan. Tuulten amiraalin synnyttämiseen meni yli viisi vuotta, kun taas Peijan tarina sai alkunsa vuonna 2017 ja ensimmäisen version pääsin kirjoittamaan syksyllä 2018. Siinä missä Cristo ja kumppanit ilmalaivoineen vaativat lukuisia editointikierroksia ja paljon rakenteellista pähkäilyä, Peijan kanssa asiat ovat sujuneet omituisen mutkattomasti ja pähkäilytkin ovat jääneet lähinnä muutamaan oudosti ajoittuneeseen tapahtumaan. Kiteytettynä tämä kirja on ollut arvokas oppitunti. Jokainen käsikirjoitus on erilainen ja jokaisella on omat vaatimuksensa. Niin myös minä olen eri ihminen kutakin kirjoittaessani.

Neljänneksi Kirosielu, rajanhaltia on minulle jälleen hyppäys uuteen genreen, tällä kertaa kauhuun. En ole pitänyt itseäni kauhun kirjoittajana, en edes kauhun suurena fanina. Olen kuitenkin perehtynyt genreen viime vuosina ja huomannut, että kauhuelementit ovat vaivihkaa löytäneet tiensä teksteihini. Alun perin Kirosielu, rajanhaltiaan kauhuelementit eivät kuuluneet, mutta käsikirjoitus alkoi itse vaatia erilaista lähestymistapaa.

Viidenneksi. Tämän kirjan kohdalla olen ensimmäisen kerran valmis myöntämään, että olen kirjoittanut jotain itsestäni ja kokemuksistani. Kaikki ei tule pintaan, mutta minut tuntevat tulevat lukiessaan havaitsemaan tiettyjä yhtäläisyyksiä minun ja Peijan välillä. Tavallaan halusin myös kirjoittaa omasta kotiseudustani ja kompleksisesta suhteestani siihen: miten se ei mitenkään koskaan täytä vaatimuksia ja kuinka se kuitenkin on paras paikka meikäläiselle.

Kirosielu, rajanhaltia on siis kauhutarina, joka sijoittuu 1940-luvulle syrjäiseen Palonkylään Keski-Pohjanmaalla. Päähenkilö Peija on suuri ruumiiltaan ja hengeltään, hänen rakkautensa kotikylää kohtaan on kaiken alku ja juuri. Musta suomenhevonen Hiiri seuraa Peijaa rintamalle. Vaikka he palaavat kotiin eri teitä, heidän kohtalonsa pysyvät toisiinsa kietoutuneina. 

 Kirosielu, rajanhaltian kirjoittamiseen olen saanut inspiraatiota kansanperinteestä ja kotiseutuni Keski-Pohjanmaan historiasta. Taustatyötä tehdessä selvisi, että omassakin suvussani on ollut kansanparantajia, tietäjiä. Avusta ajankuvan hahmottamisessa ja kummallisten yksityiskohtien löytymisessä kiitän syvästi Kansalliskirjaston Digitaalisia aineistoja. 

Upeassa kannessa esiintyvät kirjassa tärkeän roolin saavat Hiiri, kotipihlajan oksa ja suo. Kannen on suunnitellut Pauliina Mustola. 

 

Kansi: Pauliina Mustola

Näytepätkä:

Metsä nukkuu alkukesän illassa, äänettömänä ja odottavana. Aurinko on laskenut ja hämärä tiivistyy. Kuusten oksat roikkuvat raskaina tien ylle. Niiden tuoksu rauhoittaa. Tietä on käytetty. Heinät ovat kaatuneet, kosteassa maassa näkyy hevosenkenkien ja autonrenkaiden jälkiä.

Peija horjahtelee kävellessään. Lihaksettomat jalat tuntuvat epäluotettavilta ja hallitsemattomilta. Perille on päästävä.

Hän vetää henkeä voimakkaasti ja raahustaa askel askeleelta ylämäkeen kohti kukkulan lakea.

Kukkulan päällä Peija haukkoo henkeä ja vapisee. Kylmät hikikarpalot kutittavat niskassa. Hän antaa hengityksen tasaantua pitkään, yrittää toipua kiipeämisen vaatimasta ponnistuksesta. Hänen edessään avautuu laakso, jossa pellot polveilevat joen molemmin puolin. Hän näkee taloja, karjasuojia, heinälatoja ja aitauksia, joiden siluetit synkistyvät pimenevässä illassa. Suljettujen ikkunaluukkujen takana nukutaan jo.

Tie kiemurtelee jalkojen juuresta mäkeä alas, läpi laakson, ohi portinpielten kohti sitä väkevää kutsua, jonka Peija tuntee koko kehollaan. Kaukana metsän reunassa, peltojen keskellä, lukemattomien askelten päässä hän saisi vastauksen.

Hänen pitäisi jaksaa kävellä eteenpäin ja pitäisi jaksaa muistaa. Miksi hän on lähtenyt, kuka hän on ollut, miksi on tärkeää palata ja mikä häntä odottaa.

Muistista on tullut arvaamaton. Se paljastaa hänelle osia, palasia, jotka hän toisinaan pystyy liittämään toisiinsa. Peija saattaa myös muistaa väärin. Hän muistaa asioita, joiden ei usko tapahtuneen, ja asioita, joiden tapahtumista hän epäilee. Voimakkaampi kuin halu muistaa on tunne, joka vaatii häntä kasvamaan suuremmaksi. Sen tunteen hän muistaa. 

Unelias tienoo vaikuttaa suojattomalta. Peija ei tiedä, miksi hän ajattelee niin. Siinähän se lepää, kylä metsän syleilemässä laaksossa, kaukana kaikesta ja tuntemattomien polkujen päässä.

Hän muistaa! Hän muistaa, että jokin on ollut toisin, silloin joskus. Hyvinkin toisin. Ehkä kaikki on muuttunut. Hänen vartalonsa. Hänen päänsä. Kylä. Maailma.

Rajassa on jokin väärin. Tässä kummulla seistessä, kylään päin katsellessa, kuuluu tuntua täysin erilaiselta.

Hänen luisevat kätensä riippuvat vartalon molemmilla sivuilla hyödyttöminä. Hän pystyy solmimaan kengännauhat ja pukeutumaan, sitomaan hiuksensa ja niistämään nenänsä. Hän pystyy nostamaan housut ja napittamaan ne, kantamaan kädessään pussukkaa, jossa on ruokaa ja vettä. Ovet avautuvat hänen kätensä vaikutuksesta, ruoka siirtyy suuhun lautaselta, mutta muutoin, kovin turhanpäiväiset kädet ne ovat.

Niiden pitäisi olla enemmän. Niiden pitäisi olla kovin kovin paljon enemmän. Niitä tarvitaan. Peija ei vain tiedä, mihin.

Peija ottaa hoipertavat askeleet ja astuu kylän rajan yli. Silmät tottuvat sakenevaan pimeään. Sireenit kukkivat. Niiden tuoksu leijailee laaksossa. Pelloilla on oras. Peija tuntee pisaroiden koskettavan ihoaan. Hän ei ole huomannut pilviä, jotka hiipivät peittämään taivaan. Kosteuden tuoksu kyllästää ilman, ja pisarat putoilevat yksittäisinä, hellinä ja hyväntahtoisina. Ne tuovat lisää muistoja. Hapuilevia kuvajaisia, jotka nousevat horjuen kuin epävarmoina siitä, ovatko muistoja vai nujerretun mielen kuvitelmia. 

Kevät. Pelto. Hikinen selkään tarttuva paita. 

Kuulumisia Tuulten amiraalin matkasta ja lukunäyte

Vuodesta 2020 ei taida voida kirjoittaa mitään ilman mainintaa koronaviruksesta. Noin, nyt se on mainittu. 

Alun perin tänä vuonna piti juhlia toisinkoiseni Tuulten amiraalin ja kirjailija Anne Leinosen Katveen yhteisjulkkareita Metson messujen yhteydessä Tampereella. Suunnitelmat menivät uusiksi. Tuulten amiraali ilmestyi suunnitellussa aikataulussa 1.4. ja päädyin pitämään sille virtuaalijulkkarit Facebookissa. www.facebook.com/events/504422550229878/

Julkkarit sujuivat mukavasti kotoa käsin, vaikka asiaankuuluvasti vähän jännittikin. Olimme kustannustoimittajani Katri Alatalon kanssa tehneet useita live-kokeiluja etukäteen minimoidaksemme teknisen säätämisen ja täydellisen sekoilun riskit. Haastattelu välimatkan päästä sujuikin hyvin. Julkkareissa oli myös kirja-arvonta leikkimielisen hahmotehtävän yhteydessä. Laadin kirjani hahmoista lyhyet kuvaukset, ja julkkarivieraat saivat valita, mihin Tuulten amiraalin hahmoon he kokivat samastuvansa parhaiten. Yllätys oli ainakin minulle suuri: harvat valitsivat Criston, ja isä Antonio oli suosituin!

Tuulten amiraalin julkkareita varten tehdyt videot:

Kutsuvideo, lukunäyte kirjan alusta: https://youtu.be/qKT3tTgU5XE

Kirjan esittely: https://youtu.be/tB5-eM5vysk

Lukunäyte 1: https://youtu.be/mknVwCm83Ak

Lukunäyte 2: https://youtu.be/uGk0Q73f9QI

Kirjoittamisesta opittua: https://youtu.be/i09Vol7uYTc

Valitettavasti kevään ja kesän kirjallisuustapahtumat ovat peruuntuneet poikkeusolojen vuoksi. Se on vaikuttanut esiintymisiin ja markkinointisuunnitelmiin, ja erityisesti se on vähentänyt mahdollisuuksia päästä kasvokkain kontaktiin asiakkaiden, lukijoiden ja kollegojen kanssa. Niin lukijat, kirjailijat kuin kustantajatkin kaipaavat keskusteluja kirjallisuustapahtumissa! Epävarmuus siitä, koska seuraava tapahtuma järjestetään, on musertavaa. Odottavan aika on pitkä, mutta toivottavasti meidät kaikki palkitaan sitten, kun poikkeusolot viimein päättyvät.

Moni asia onnistuu onneksi etänä, ja ihminen on kekseliäs olento. Niinpä virtuaalijulkkarien lisäksi voi järjestää myös virtuaalikeskustelupaneelin, kuten teimme Osuuskumman kanssa Lukuviikolla: www.facebook.com/Osuuskumma/videos/220693079363768/

Kansi: Anu Korpinen.

LUKUNÄYTE:

Huhtikuun 3. 1492

Fonte da Areian ilmasatama

Porto Santo

Cristo Colomin lisäksi vain kourallinen matkustajia kiipesi portaita pitkin kohti laiturin ylätasannetta Fonte da Areian hiljaisessa satamassa. Yksi laitureihin kiinnittyneistä ilma-aluksista oli lähdössä, espanjalainen rahtilaiva Selena, Criston kyyti pois suruun verhoutuneelta Porto Santon saarelta. Matruusit valmistelivat alusta lentoa varten, tarkastivat köysiä ja purjeita.

Aurinko lämmitti hädin tuskin huomattavasti takin selkämystä, tuuli navakasti mereltä. Aallot löivät kovina rantaan niin että paukkui. Lokit ja tiirat tekivät syöksyjä kivien lomassa, kiljuivat korvia raastavasti ja alakuloisesti. Äänen pakottava voima käski Cristoa kiiruhtamaan.

Puuskat heiluttivat korkeaa laituria, vaikka se oli rakennettu riittävän tukevaksi kahden painavan rahtialuksen kiinnittymistä varten. Pollareihin sidottu Selena nitisi ja voivotti tempoessaan köysiä. Korkealla laituritason yläpuolella aluksen kantopallo suhisi, ja alempaa kuului kurluttavaa ääntä, kun miehistö varmisti tenderin putkiston toiminnan. Ääniä, joihin Cristo oli tottunut paremmin kuin Porto Santon talon hiljaisuuteen, kyyhkysten kujerrukseen ikkunaluukkujen takana tai mereltä puhaltavan tuulen vaikerrukseen räystäissä.

Cristo käveli kohti aluksen kapeaa siltaa muiden perässä ja näki edellään kulkevien päiden yli, että laakongin päässä mustahiuksinen kapteeni otti matkustajia vastaan.

”Vicente Pinzón”, Cristo tervehti tunnistaessaan miehen.

”Cristo Colom, tervetuloa Selenalle”, kapteeni sanoi kasvot leveässä hymyssä ja ojensi kouransa käteltäväksi. Cristo kumarsi aavistuksen. Vicente oli häntä päätä lyhyempi mutta väkevän oloinen kaveri, jonka nenä oli häiritsevän pitkä ja suora. Käden puristus oli napakka. ”Siitä onkin jo aikaa. Vuosi tai viisi. Muistatko ne sokerikaupat…”

Cristo halusi vetää kätensä puristuksesta, mutta se olisi ollut epäkohteliasta. Hän nyökkäsi ja etsi väkinäisen hymyn suupieliinsä. Vicenten ilme muuttui ilottomaksi, mutta hänen tummat silmänsä olivat ystävälliset.

”Jouduin kahleissa hovin eteen sokerin takia”, Cristo sanoi ääntään madaltaen. ”Lopulta löytyi todistajia, jotka vakuuttivat minun joutuneen huijauksen uhriksi.”

”No, enää meitä ei vedetä nenästä.” Vicente irvisti toisella suupielellään. Ehkä oli parempi jättää muistelut siihen.

Vicente viittasi Cristoa astumaan peremmälle laivaan. ”Matkatavarasi nostettiin välikannelle. Oletko lähdössä pitkäksi aikaa Lissaboniin?”

”En tiedä vielä”, Cristo murahti.

”Vaimosi jää kuitenkin tänne?”

”Niin jää. Ikuisesti.”

Vicenten ilme muuttui sellaiseksi kuin ihmisillä yleensä, kun he haluavat nopeasti pois kiusallisesta tilanteesta. ”Onko... Otan osaa.”

”Puhutaan myöhemmin lisää”, Cristo sanoi, nyökkäsi ja asteli laivaan.

Kansi kumisi saappaiden alla. Tuuli vihelsi laivan rakenteissa ja teki olon levottomaksi, tutulla ja turvallisella tavalla. Matkassa jännittävintä oli aina lähtöä edeltävä odotus. Cristo laski kätensä reelingille ja hengitti tuttua kivihiilen ja vesihöyryn katkua sekä meri-ilmaan sekoittuvaa puuntuoksua. Ne täytyi kokea muutamalla sisäänvedolla, koska niihin sekoittui nopeasti muita hajuja, jotka eivät olleet miellyttäviä. Purjehduksilla, etenkin pitkillä sellaisilla, Cristo oli oppinut sulkemaan nenänsä.

Vapaus – laivureiden suuresti ihannoitu ja kadehdittu vapaus – haisi eltaantuneelta, usein myös väsymykseltä, pettymykseltä, huonosti nukutuilta öiltä, ja joskus miehistön hiki ja röyhtäykset sekoittuivat pilaantuneen lastin ja merestä ongittujen kalojen löyhkään. Mitä pidempi matka, sitä voimakkaammat aromit. Eikä Cristo ollut huomannut, että ilma-aluksilla ja merialuksilla tässä asiassa olisi suurtakaan eroa.

Cristo tunnusteli vähän väliä takkinsa rintataskua, johon oli tallettanut rullalle käärityn kirjeen. Hän ei voinut lakata miettimästä, halusiko Portugalin nuori kuningatar todella puhua hänen kanssaan ilmalaivoista. Jos Cristo saisi tilaisuuden, hän pyytäisi uudelleen lupaa ja tukea unelmansa toteuttamiseen. Kuningasisä ei ollut ottanut hänen ehdotustaan vakavasti, mutta tytär saattaisi ajatella hankkeesta toisin.

Cristo näki muiden matkustajien laskeutuvan portaita kannen alle. Alus oli aivan pian lähdössä, ja hän olisi vain matruusien jaloissa, jos jäisi aloilleen. Cristo loi viimeisen katsauksen Porto Santoon ja laskeutui välikannen hämärään ja tunkkaiseen ilmaan. Hän etsi epäkäytännöllisen suuren matka-arkkunsa, jonka matruusit olivat epäilemättä kiroillen raijanneet rahtitilaan, ja istahti sen päälle odottamaan nousua. Arkkua ja sen sisältöä lukuun ottamatta Cristolla ei ollut muuta. Hänellä ei ollut rahaa. Hän omisti vaatteet päällään, ja nekin olivat kuluneet.

Selena oli yksinkertainen pieni rahtialus, jossa matkustajia varten oli vähänlaisesti mukavuuksia. Miehistö nukkuisi tauoillaan pitkin kansia, milloin missäkin, ja Cristo nojautuisi arkkunsa kylkeä vasten. Laivoja ei suunniteltu huvilentoja varten. Sen verran kallista ja harvinaista kivihiili oli.

Ilma-alus lentäisi Porto Santon pääsatamasta Fonte da Areiasta Lissaboniin vajaassa kahdessa vuorokaudessa, mikä tarkoitti väistämätöntä yöpymistä taivaalla. Kattila piti aluksen lämpimänä, ja etenkin sisätiloissa saattoi keskikesällä olla hyvin tukahduttavaa. Ilmavirtaukset vaikuttivat reitin valintaan ja lentokorkeuteen, minkä vuoksi ei kannattanut olettaa, että laivalla tarkeni. Cristolla ei ollut edes huopaa, mutta hänen kauhtunut takkinsa saisi lämmittää häntä vilun yllättäessä, ja aina hän voisi etsiä paikan kattilan tai putkien vierestä.

Kapteeni Vicente Pinzón huusi käskyjä rouhealla eteläkastilian murteellaan. Matruusien kiireiset askeleet kopisuttivat kantta. Suhina muuttui matalaksi pöhinäksi, kun höyryä ohjattiin putkistoissa ja kantopallon paine kasvoi hitaasti ja hallitusti. Laiva napsahteli putkien ja kattilan kuumetessa.

Yhtäkkiä Cristo tunsi paineen kasvavan korvissaan. Alus hänen ympärillään narahti, ja sen runko värähteli keulasta perään. Kuulo katosi, hengitys salpautui. Lankut jalkojen alla vavahtivat kuin ne olisivat suoristaneet ryhtiään. Tuntemukset katosivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleet. Criston huomio kiinnittyi portaita laskeutuvaan hahmoon, joka oli kääriytynyt tummaan viittaan ja peittänyt päänsä syvällä hupulla. Laivamestari oli saapunut. Ristiriitainen hahmo maailmassa, joka halusi kieltää noituuden ja laittaa kaikki ihmeet Jumalan nimeen.

Hahmo katosi paksujen verhojen taakse. Hänen läsnäolonsa aluksella riitti pitämään sen vakaana ja helposti hallittavana. Hänen mukanaan kantamansa magia suojaisi alusta äkillisiltä puuskilta ja paineenvaihteluilta ja estäisi ihmisiä ja tavaroita putoamasta partaan yli. Myrskyn yllättäessä laivamestari joutuisi toden teolla työhön, ja aluksen vahingoittuessa hän tekisi kaikkensa pitääkseen sen ilmassa. Ilmalaivan tuhoutuminen tarkoitti lähes poikkeuksetta myös laivamestarin kuolemaa.

Muonamestari jakoi matkustajille höyryllä lämmitettyjä kasviksia, korppuja ja pari suikaletta suolalihaa. Vicente kutsui Criston kajuuttaan aterioimaan kanssaan, jotta he voisivat vaihtaa kuulumisia muiden häiritsemättä.

”No, Cristo, jätätkö Porto Santon lopullisesti?”

”Näillä näkymin kyllä. Ei ole syytä palata sinne enää, ja ainakin toivon suuresti, että löydän muuta tekemistä”, Cristo vastasi.

Vicente nyökytteli hänen puhuessaan. ”Ei kai sinua pakotettu lähtemään?”

”Ei, minun ei olisi tarvinnut lähteä, mutta oli… vain pakko. En voinut jäädä katsomaan, kun laivat lentävät saaren yli. Veri on levotonta ja vetää matkaan.”

”Taidan ymmärtää, mitä tarkoitat”, Vicente sanoi ja virnisti. Hän kaapi puisen lautasensa puhtaaksi ja huuhteli suunsa viinillä. ”Tulemme Kap Verdeltä, haimme Salilta suolaa. Käsitykseni mukaan saarten satamissa murehditaan suuresti, kun Afrikasta ei löydy kivihiiltä kaikista yrityksistä huolimatta. Eikä siellä ole nähty vilaustakaan kadonneesta kuninkaasta. Sanoisin, että toivo alkaa hiipua.”

”Olen pysytellyt maissa muutaman viikon. Sinä aikana on aluksia mennyt ja tullut Porto Santon satamissa, mutta ei minulla ole kummempia uutisia”, Cristo myönsi. ”Huhuja kyllä riittää, mutta ne pohjautuvat pitkälti yhden Azoreilta kotoisin olevan kapteenin kuukausien takaiseen väitteeseen, että joku saaren kalastajista olisi nähnyt kuninkaallisen Santa Deannen purjehtineen länttä kohti, meren ylle.”

”Minulle on aivan sama, minne kuningas lähti ja miksi”, Vicente sanoi. ”Toivon vain, että hän pian palaa Portugaliin ja ottaa maan hallintaansa. Ihmiset ovat levottomia.”

”Minäkin toivon hänen palaavan. Mutta ihmiset puhuvat kaikenlaista, eivätkä kaikki ole kuninkaan suuria ihailijoita”, Cristo kuiskasi. ”Rohkeimmat sanovat, että parempi kun meni.”

Vicente hieroi kämmeniään yhteen. ”Kuningas João on, tai oli, erikoinen ihminen, kaikella kunnioituksella. Häntä saamme kiittää kuningaskuntiemme lämpimistä väleistä ja siitä, että meidän kahden on mahdollista istua tässä juttelemassa.”

Vicenten olemus pysyi tyynenä ja järkähtämättömänä, vaikka hänen silmissään kävi voimakkaasta mielipiteestä kielivä välähdys. ”Nuori kuningatar ei ehkä kykene johtamaan Portugalia. Monet pelkäävät rauhan puolesta.”

”Tervehdin kyllä kuningatarta käydessäni hovissa pari vuotta sitten, mutta en saanut tilaisuutta oppia tuntemaan häntä”, Cristo sanoi. ”Ihminen kasvaa paljon tällaisina aikoina, jos on kasvaakseen… Mutta olen kuullut monien moittivan häntä naiiviksi.”

”No, samaa olen kuullut. Vaikka mieti, minkälainen risti olisi joutua sellaiseen tilanteeseen… Ehkä kuningatar onkin neuvonantajien ohjailema nukke. Olisiko se sitten hyvä vai huono asia, en tiedä”, Vicente sanoi. Hänen miettivä ilmeensä vaihtui nopeasti. ”Vaan mitä! Vieläkö haaveilet matkasta länteen? Kataihin vai oliko se Intiaan?”

”Tietysti!” Cristo nauroi. ”En käsitä, miksei kukaan muu näe hankkeen mahdollisuuksia. Jos saisin rahoituksen matkalle, lähtisitkö sinä kanssani?”

”Enpä tiedä. Meri on suuri ja matka on pitkä, vaikka miten ajattelisi. Kaikista selityksistä ja perusteluista huolimatta tuntuu kummalliselta, että purjehtimalla tuon meren yli tuntemattomaan länteen saapuisimme sinne, missä nyt tiedämme idän olevan… En kiellä, etteikö minua kiinnostaisi, mutta… Jos saat luvan ja rahoituksen, kysy uudelleen, niin mietin asiaa syvällisemmin”, Vicente sanoi ja hymyili leveästi.