Los Angeles - huomioita kirjailijan lomasta 2

Palos Verdes, Norwalk ja Barstow

Redondo Beach teki lähtemättömän vaikutuksen. Toisaalta oli haikeaa lähteä seuraavaan osoitteeseen, toisaalta loma oli vasta alussa ja paljon nähtävää jäljellä. Redondo Beachin eteläpuolella on Palos Verdes. Ajoimme ensin ostoskeskukseen ja kävimme Habitissa syömässä. Hampurilaispaikaksi ruoka oli yllättävän hyvää ja siihen oli panostettu enemmän kuin muissa pikaruokapaikoissa. Edullista ruoka tosin ei ollut.

Ajelimme pitkin poikin niemimaata ja etsimme sopivaa pysähdyspaikkaa, mistä olisi näkymä merelle ja lahteen. Palos Verdes on kaunis verrattuna kaupunkikortteleihin ja ehdottomasti käynnin arvoinen paikka. Pysähdyimme hetkeksi ihailemaan merta. Poistuimme eri reittiä, ajoimme niemimaan korkeimman kohdan yli ja ohitimme suuria (valtavia) taloja, joita ympäröivät aidat. Koreita portteja, hienoja istutuksia. Rikkaat asuvat ylhäällä, vähän vähemmän rikkaat alempana. Tosin rinteiden asutusalueet olivat varsinaisia idyllejä, kuin elokuvista. Postilaatikot, äärettömän huolitellut nurmikot ja istutukset eivät aivan vastaa suomalaista käsitystä kodikkuudesta. 

Seuraava hotellimme oli lähempänä Los Angelesin keskustaa, Norwalkissa. Matkaa kohteeseen oli reilut 20 mailia, mutta siitä kehkeytyi pitkä ja tuskastuttava, sillä suunnittelemattomuus johti meidät suoraan iltapäiväruuhkaan. Pikkukaupungissa elämänsä asunut ei voi käsittää sitä autojen määrää. Enkä Suomessa paljon ajaneena ole koskaan joutunut moottoritiellä sellaiseen ruuhkaan. Norwalkiin vievä freeway oli aivan tukossa. Autoja tuli oikealta ja vasemmalta, liittymät puskivat yhä uusia autoja, päättyvät ryhmittäytymiskaistat aiheuttivat muille kaistoille lisää painetta. Pahimmillaan hurjalla freewaylla seisottiin pysähdyksissä. Rekkoja ja maastureita, kaistat yhtyvät, erkanevat ja oli täysi työ saada pidettyä kaista, joka veisi oikeaan suuntaan. Vähitellen jonot etenivät liittymään, josta poistuimme ja saavuimme Norwalkiin. Oppitunti oli kuitenkin hyvä: otimme selvää ruuhka-ajoista ja opettelimme säätämään navigaattorin niin, että voisimme halutessamme välttää freewayta.

Norwalkista emme etsineet mitään erikoisempaa nähtävää. Hotellin lähiympäristössä on autoliikkeitä, joitakin ruokakauppoja, kirkko ja vähän kauempana ostoskeskus. Hotelli Best Western Norwalk Inn ei ole sen kummempi kuin hotellimme Redondo Beachillä. Hyvin rauhallinen hotelli, jonka pienessä aamupalahuoneessa riitti vipinää. Joimme kahvit ja söimme osan aamiaisesta hotellihuoneessa, koska aamiaiselle varattu tila oli aivan liian pieni kaikille hotellivieraille. Suurin pettymys oli, että uima-allas oli puhdistuksessa juuri meidän oleskelumme ajan. Olin valikoinut hotellin muiden joukosta uima-altaan vuoksi.

Tietenkään tarkoitus ei ollut pelkästään juoda erinomaista Lagunitas IPAa hotellihuoneessa tai nautiskella mansikoista ja jäätelöstä ilta-auringossa. Ajoimme Griffith Parkiin melkein tunnin, mutta sen aikana näimme Los Angelesin monet kasvot tehdasalueesta slummiin. Paljon on hulppeaa, paljon on myös sitä toista… Griffith Parkissa pyörähdimme pikaisesti ja aioimme jatkaa katsomaan Hollywood-kylttiä, koska se on ”siinä lähellä”. Tietyömaa kuitenkin esti aikeemme ja liikenteenohjaajat pakottivat kaikki autot kääntymään vuorelle. Onneksi meillä ei ollut kiire mihinkään. Tie oli kapea ja mutkikas, eikä se haarautunut. Emme päässeet kääntymään, joten ajoimme koko letkan kanssa ylös vuorelle. Siellä on observatorio ja näköalapaikka, josta kuulemma on hieno näkymä kaupunkiin. Ehdimme hissutteluvauhdissa saada näkymistä tarpeeksemme. 

Tienvarret olivat täynnä autoja, koska muutkin turistit olivat kuulleet paikasta. Ihmiset pysähtyivät jonottamaan vapautuvia autopaikkoja, observatorion parkki oli täynnä ja joillekin oli vaikeaa ymmärtää, etteivät he voi mennä sinne. Kun edellämme ajavat viimein sisäistivät, mistä on kysymys, jono yllättäen lähtikin vetämään. Pääsimme nopeammin pois, ajoimme tunnelin läpi ja alas vuorelta ja päätimme jättää Hollywood-kyltin etsimisen toiseen ajankohtaan.

Ajoimme Sunset Bulevardilla ja Chinatownin läpi, näimme vilahduksia Los Angelesin joesta. Palasimme hotellille, kävimme Taco Bellissä sekä ostoksilla 99 cents only -kaupassa ja Targetissa.

Norwalkista jatkoimme Barstow'hun. Matkalla näimme monenlaisia kaistanvaihtoja ja ohituksia sekä Maserati-kuskin, joka varmaankin sai Highway Patrolilta mojovan sakon. Pysähdyimme Victorvilleen syömään. Olive’s Garden oli kallis mutta ruoka oli erinomaista (antipastina mozzarella sticks, segundo platona scampi-pastaa) ja palvelu (jälleen kerran) todella ystävällistä. Victorvillessä oli noin + 30 ℃, ja ajaessamme tarkkailimme lämpömittarin lukeman vääjäämätöntä nousua. Barstow'ssa mittari näytti +37 ℃.

Barstow on perusamerikkalainen pikkukaupunki, jossa on ystävällisiä ihmisiä ja lämmin. Hiekkaisia maisemia, talonrähjöjä ja vesisäiliöitä, kuin GTA:ssa. Kasvillisuutta on vähän, maisema on vaaleanruskea, tuulee voimakkaasti vaikka on lämmin ja ollaan sisämaassa kaukana vedestä. Hotellimme ”Sleep Inn Barstow on Historic Route 66” oli muuten mukava, mutta kokolattiamaton hajusta on pakko vähän valittaa. Lemuun tottui, kun oli jonkin aikaa huoneessa, mutta aina kun kävi ulkona ja palasi sisään, haju tuntui voimakkaana sieraimissa. 

Barstow'n ulkopuolella freewayn varressa on eräänlainen outlet-ostoskeskus, jossa on runsaasti eri vaateliikkeiden kauppoja aina Lacostesta Guessiin. Kävimme muutamassa kaupassa, koska etsin päähinettä, joka suojaisi pahimmalta auringonpaahteelta. Ilmeisesti naisten muotiin eivät tällä hetkellä kuulu päähineet, koska niitä ei yksinkertaisesti löytynyt mistään. Päädyin ostamaan huivin.

Vietimme Barstow'ssa vain yhden yön matkalla Las Vegasiin, mutta yhdestäkin yöpymisestä voi jäädä lämmin muisto. Seurasimme aamupalan ajan televisiosta, kuinka Kaliforniassa vastaanotettiin auringonpimennys. Barstow'ssa aurinko pimentyi vain osittain, mutta selkeästi kuitenkin. Auringonpimennys tapahtuu seuraavan kerran yli kolmenkymmenen vuoden päästä, joten toki se oli paikallisille merkittävä tapahtuma. Juttelimme Walmartin myyjän kanssa siitä, ja hän kertoi, että suojalasit oli myyty parissa päivässä loppuun ja eBayssa niistä pyydettiin jopa sata dollaria. 

Ennen kuin lähdimme Barstow'sta, kävimme vanhalla rautatieasemalla, joka on nykyään museo (the Barstow Harvey House and Rail Depot, "Casa del Desierto"). Valitettavasti se oli kiinni, mutta pihalla oli muutamia vetureita. Itse rakennus on myös hieno ja sattumalta aseman ohi ajoi parin kilometrin mittainen tavarajuna. Yhdysvallat ei ole mikään joukkoliikenteen luvattu maa, eikä junaliikenne taida olla siellä kovin suosittua. Rekkaliikenne on runsasta, mutta tavaraa selvästi siirretään myös junilla.

Kun lähdimme kohti Las Vegasia, saimme vielä ajatuksen pyörähtää Galicon aavekaupungissa (Galico Ghost Town). Siellä oli aikoinaan Kalifornian suurin hopeakaivos, mutta hopean hinnan romahdettua kaupunki autioitui ja sittemmin siitä on tehty eräänlainen teemapuisto, jossa oli viihdyttävää (ja kuumaa).

Yhteenveto:

- ruuhka on ruuhka vasta kun moottoritiellä seisotaan pysähdyksissä

- auringonpimennys saa ihmiset hyvälle tuulelle ja vähän sekaisin

- on mahdollista että tuulee voimakkaasti ja on kuitenkin lämmin!

- auton tankkaaminen ei välttämättä onnistu jokaisella asemalla

- kun tekee mieli poiketa ennakkoon suunnitellulta reitiltä, tee se!

Los Angeles - huomioita kirjailijan lomasta 1

Elokuu 2017

Helsingistä Redondo Beachille

Viitisentoista astetta lämmintä – ja sataa. Viesti kotopuolesta useimpina matkamme päivinä. Ei kaduta, että päätimme viettää pätkän kesälomasta toisaalla. Matkamme alkoi kahdeksan tunnin Onnibus-istumisella Kokkolasta Helsinkiin. Olimme aikoneet käyttää VR:n palveluita, mutta junat seisoivat lakon vuoksi. Yövyimme GLO Hotelissa Helsinki-Vantaan lentokentällä ja ehdimme aamulla syödä buffetaamiaisen, joten matkan alku ei  ollut hullumpi. 

Lensimme SAS:lla Helsingistä Arlandaan, missä vaihdettiin isompaan koneeseen. Kahdentoistatunnin lentomatka oli ajatuksena ahdistava, mutta yllättävän mukavasti se kuitenkin meni elokuvia katsellessa. 

Maahantulomuodollisuudet Yhdysvalloissa olivat viedä mehut kokonaan. Ensin jonotettiin tunnin verran tulliautomaateille ja sitten jonotettiin vielä toista tuntia tullivirkailijan luokse. Vuorokauden valvominen alkoi tuntua kropassa ja aivoissa. Jonotuksen aikana matkalaukut oli siirretty pois hihnalta, mutta onneksi toinen suomalaispariskunta oli löytänyt laukut hihnojen välistä. 

Totesimme, ettei terminaalista niin vain kävellä ulos. Taas jonotettiin. Kun viimein pääsimme ulos, täytyi hetken aikaa ihmetellä. Minne pitää mennä? Puolisoni hoksasi kyltin, jonka perusteella päättelimme, että autovuokraamoon pääsee shuttele bussilla. Seisoimme terminaalin edessä tupakanmittaisen tovin, jonka aikana silmät ehtivät selata ympäristöä ja löysin pysäkin. Bussi tuli saman tien, kun pääsimme matkalaukkujemme kanssa paikalle.

Matka Alamoon tuntui pitkältä. Jännitti. Katsoin vähän epäillen liikennettä bussin ikkunoista. Ei edes ollut vilkasta, mutta pikkukaupunkilaisen mielestä nelikaistaiset tiet  jo pelkästään ovat jotain käsittämätöntä.

Alamossa odoteltiin tovi, että päästiin kuittaamaan auto. Moni muukin oli todennut, että vuokra-auto on paras tapa liikkua L.A:n metro arealla paikasta toiseen. Olimme tehneet varauksen etukäteen mutta vaihdoimme auton isompaan (koska juttelin erään lähes paikallisen kanssa Worldconissa ja hän suositteli ehdottomasti ottamaan ison auton, jos ajamme paljon freewaylla ja vuoristossa). Vaihdoimme perus-Nissanin turvalliseen SUV:iin. Ulkona saimme avaimet käteen, eikä naurulle ollut tulla loppua, kun tajusin, että ajaisimme seuraavat kaksi viikkoa bränikällä Jeepillä. Aivan huippua! Suomessa uusien autojen hintataso on sitä luokkaa, ettei tämä nuuka insinööri edes vilkaise luksusmaastureihin päin.

Jeepissä oli navigaattori, johon näpyttelimme hotellin osoitteen. Kaikki ei tietenkään ole aina niin yksinkertaista kuin tällaisessa blogissa saa kuulostamaan. Ensin täytyi tutustua autoon ja hallintalaitteisiin, säätää penkit ja ilmastointi ja selvittää, missä auto tankataan. 

Väsymyksen taso oli tässä vaiheessa jo sitä luokkaa, että autolla ajaminen ei ollut parasta viihdettä. Olimme nousseet ylös Helsingissä klo 6, matkustaneet yli 12 tuntia ja seisoneet erilaisissa jonoissa kolmisen tuntia. Navigaattori vei meidät varmasti oikeaan osoitteeseen ja auto peruutettiin parkkiin Hotel Redondo Pier Innin pihaan kahden Dodge Ramin viereen, ja niin vain näytti maasturi pieneltä jättiläisten välissä.

Hotel Redondo Pier Inn on pieni ja suhteellisen vaatimaton hotelli lähelle Redondo Beachia. Sijainti on hyvä, jos ei jopa loistava, henkilökunta oli hyvin ystävällistä ja huone kelpasi meille paremmin kuin hyvin. Pihalla oli palmuja, joissa mekastivat vihreät papukaijat. Aamiainen oli vaatimaton, mutta ajoi asiansa. 

Kävimme vielä pitkän päivän päätteeksi syömässä El Torito -ravintolassa kävelymatkan päässä rannassa, jossa paalujen varaan rakennettu The Pier  hurmasi virvelikalastajillaan, putiikeillaan ja ravintoloillaan ilta-auringon kultaisessa valossa. El Toriton ruoka oli hyvää, mutta yhdestä annoksesta olisi hyvin syönyt kaksi meikäläistä.

Väsymys sai olon tuntumaan siltä kuin olisi ollut pienessä humalassa. Ostimme pari vesipulloa 7 Elevenistä paluumatkalla hotellille ja menimme suihkun kautta nukkumaan klo 20.

Heräsimme aamulla seitsemän aikaan. En uskonut, että aikaero- ja matkustusväsymystä saisi selätettyä yhdentoista tunnin unilla. Kävimme juomassa kahvia ja syömässä pikapuuroa respassa. Puuroja oli erimakuisia ja ne olivat ihan syötäviä, vaikka mikään pikapuuron fani en olekaan. Pussin sisältö kipattiin lautaselle ja kuumaa vettä päälle. Aamiaiseen kuului myös vakuumipakattuja leivonnaisia, jotka näyttivät epäilyttäviltä pakkauksissaan. Päätin olla rohkea ja maistaa. Terveystuotteiksi leivoksia tuskin voi laskea, mutta maku oli teolliseksi vakuumipullaksi oikein hyvä.

Kävelimme Redondo Beachillä ja katselimme ympärillemme, etsimme kahvilaa, jossa voisi syödä jotain. Löysimme Catalina Avelta paikan, jossa söimme salaattiannokset ja joimme valtavat kahvit.

Kävimme ensimmäisen kerran Walmartissa ostoksilla. Pyyhkeet täytyi hankkia, jotta voitiin mennä rannalle. Redondo Beachilla oli hyvin tilaa. Tärkeintä oli, että siellä oli lämmin! Kuuntelin äänikirjaa puhelimesta, katselin aaltoja ja lokkeja, jotka röyhkeinä menivät penkomaan ihmisten vartioimatta jätettyjä reppuja.

Palasimme takaisin hotellille veteraanipuiston läpi. Ihailimme puita ja luimme muistolaattoja. 

Matkaväsymys painoi jo, joten etsimme lähistöltä ruokapaikan. Pie pie pie osoittautui hyväksi valinnaksi. Saimme todella hyvät pitsat. Edullisiksi niitä ei voi sanoa, mutta tässä vaiheessa alkoi jo olla selvää, että L.A:n hintataso oli korkeampi kuin kotona.

Ensimmäisten päivien yhteenveto:

- lämmintä ja aurinkoa!

- liikenne on sujuvaa vaikka onkin vilkasta

- hintataso on korkeampi kuin Suomessa

- ihmiset ovat todella ystävällisiä

- ruoka-annokset ovat liian isoja

- Jeep Grand Cherokee on oikein sopiva kulkupeli Los Angelesissa