Kirosieluja ja kotiseuturakkautta

Kirosielu, rajanhaltia saapuu painosta aivan näinä hetkinä! Jännittää ja odotan kovasti, että pääsen pitelemään painettua teosta käsissäni. Kirja on minulle erityinen monella tapaa.

Ensinnäkin sain sen kirjoittamiseen ensimmäiset apurahani: Kiitos Keskipohjanmaa-säätiö ja Taiteen edistämiskeskus! Olen omasta mielestäni käyttänyt apurahat parhaalla mahdollisella tavalla.

Toiseksi tämä kirja syntyi nopeasti. Päähenkilö Peija oli valmiina mielessäni. Hänen hahmossaan kiteytyvät suomalainen sisukkuus, keskipohjalainen määrätietoisuus ja jäyhyys. Hän muodostuu kaikista tuntemistani ihmisistä, joilta odotetaan tai on joskus odotettu mahdottomia, joiden täytyy vain jaksaa kun ei enää jaksaisi ja kasvaa kokoaan suuremmaksi jokaisen uuden vaatimuksen myötä. Sain käsikirjoituksen alkutaipaleella paljon apua Stk:n ja Anne Leinosen järjestämästä rakennekurssista. Kurssin tuloksena minulla on sangen selkeät nuotit, joiden perusteella taoin käsikirjoituksen ensimmäisen version parissa kuukaudessa.

Kolmanneksi Kirosielu, rajanhaltia on kolmas romaanini, joka ilmestyy hyvin pian toisinkoiseni Tuulten amiraalin jälkeen. Kirjoitin ja editoin käsikirjoituksia osittain samaan aikaan. Tuulten amiraalin synnyttämiseen meni yli viisi vuotta, kun taas Peijan tarina sai alkunsa vuonna 2017 ja ensimmäisen version pääsin kirjoittamaan syksyllä 2018. Siinä missä Cristo ja kumppanit ilmalaivoineen vaativat lukuisia editointikierroksia ja paljon rakenteellista pähkäilyä, Peijan kanssa asiat ovat sujuneet omituisen mutkattomasti ja pähkäilytkin ovat jääneet lähinnä muutamaan oudosti ajoittuneeseen tapahtumaan. Kiteytettynä tämä kirja on ollut arvokas oppitunti. Jokainen käsikirjoitus on erilainen ja jokaisella on omat vaatimuksensa. Niin myös minä olen eri ihminen kutakin kirjoittaessani.

Neljänneksi Kirosielu, rajanhaltia on minulle jälleen hyppäys uuteen genreen, tällä kertaa kauhuun. En ole pitänyt itseäni kauhun kirjoittajana, en edes kauhun suurena fanina. Olen kuitenkin perehtynyt genreen viime vuosina ja huomannut, että kauhuelementit ovat vaivihkaa löytäneet tiensä teksteihini. Alun perin Kirosielu, rajanhaltiaan kauhuelementit eivät kuuluneet, mutta käsikirjoitus alkoi itse vaatia erilaista lähestymistapaa.

Viidenneksi. Tämän kirjan kohdalla olen ensimmäisen kerran valmis myöntämään, että olen kirjoittanut jotain itsestäni ja kokemuksistani. Kaikki ei tule pintaan, mutta minut tuntevat tulevat lukiessaan havaitsemaan tiettyjä yhtäläisyyksiä minun ja Peijan välillä. Tavallaan halusin myös kirjoittaa omasta kotiseudustani ja kompleksisesta suhteestani siihen: miten se ei mitenkään koskaan täytä vaatimuksia ja kuinka se kuitenkin on paras paikka meikäläiselle.

Kirosielu, rajanhaltia on siis kauhutarina, joka sijoittuu 1940-luvulle syrjäiseen Palonkylään Keski-Pohjanmaalla. Päähenkilö Peija on suuri ruumiiltaan ja hengeltään, hänen rakkautensa kotikylää kohtaan on kaiken alku ja juuri. Musta suomenhevonen Hiiri seuraa Peijaa rintamalle. Vaikka he palaavat kotiin eri teitä, heidän kohtalonsa pysyvät toisiinsa kietoutuneina. 

 Kirosielu, rajanhaltian kirjoittamiseen olen saanut inspiraatiota kansanperinteestä ja kotiseutuni Keski-Pohjanmaan historiasta. Taustatyötä tehdessä selvisi, että omassakin suvussani on ollut kansanparantajia, tietäjiä. Avusta ajankuvan hahmottamisessa ja kummallisten yksityiskohtien löytymisessä kiitän syvästi Kansalliskirjaston Digitaalisia aineistoja. 

Upeassa kannessa esiintyvät kirjassa tärkeän roolin saavat Hiiri, kotipihlajan oksa ja suo. Kannen on suunnitellut Pauliina Mustola. 

 

Kansi: Pauliina Mustola

Näytepätkä:

Metsä nukkuu alkukesän illassa, äänettömänä ja odottavana. Aurinko on laskenut ja hämärä tiivistyy. Kuusten oksat roikkuvat raskaina tien ylle. Niiden tuoksu rauhoittaa. Tietä on käytetty. Heinät ovat kaatuneet, kosteassa maassa näkyy hevosenkenkien ja autonrenkaiden jälkiä.

Peija horjahtelee kävellessään. Lihaksettomat jalat tuntuvat epäluotettavilta ja hallitsemattomilta. Perille on päästävä.

Hän vetää henkeä voimakkaasti ja raahustaa askel askeleelta ylämäkeen kohti kukkulan lakea.

Kukkulan päällä Peija haukkoo henkeä ja vapisee. Kylmät hikikarpalot kutittavat niskassa. Hän antaa hengityksen tasaantua pitkään, yrittää toipua kiipeämisen vaatimasta ponnistuksesta. Hänen edessään avautuu laakso, jossa pellot polveilevat joen molemmin puolin. Hän näkee taloja, karjasuojia, heinälatoja ja aitauksia, joiden siluetit synkistyvät pimenevässä illassa. Suljettujen ikkunaluukkujen takana nukutaan jo.

Tie kiemurtelee jalkojen juuresta mäkeä alas, läpi laakson, ohi portinpielten kohti sitä väkevää kutsua, jonka Peija tuntee koko kehollaan. Kaukana metsän reunassa, peltojen keskellä, lukemattomien askelten päässä hän saisi vastauksen.

Hänen pitäisi jaksaa kävellä eteenpäin ja pitäisi jaksaa muistaa. Miksi hän on lähtenyt, kuka hän on ollut, miksi on tärkeää palata ja mikä häntä odottaa.

Muistista on tullut arvaamaton. Se paljastaa hänelle osia, palasia, jotka hän toisinaan pystyy liittämään toisiinsa. Peija saattaa myös muistaa väärin. Hän muistaa asioita, joiden ei usko tapahtuneen, ja asioita, joiden tapahtumista hän epäilee. Voimakkaampi kuin halu muistaa on tunne, joka vaatii häntä kasvamaan suuremmaksi. Sen tunteen hän muistaa. 

Unelias tienoo vaikuttaa suojattomalta. Peija ei tiedä, miksi hän ajattelee niin. Siinähän se lepää, kylä metsän syleilemässä laaksossa, kaukana kaikesta ja tuntemattomien polkujen päässä.

Hän muistaa! Hän muistaa, että jokin on ollut toisin, silloin joskus. Hyvinkin toisin. Ehkä kaikki on muuttunut. Hänen vartalonsa. Hänen päänsä. Kylä. Maailma.

Rajassa on jokin väärin. Tässä kummulla seistessä, kylään päin katsellessa, kuuluu tuntua täysin erilaiselta.

Hänen luisevat kätensä riippuvat vartalon molemmilla sivuilla hyödyttöminä. Hän pystyy solmimaan kengännauhat ja pukeutumaan, sitomaan hiuksensa ja niistämään nenänsä. Hän pystyy nostamaan housut ja napittamaan ne, kantamaan kädessään pussukkaa, jossa on ruokaa ja vettä. Ovet avautuvat hänen kätensä vaikutuksesta, ruoka siirtyy suuhun lautaselta, mutta muutoin, kovin turhanpäiväiset kädet ne ovat.

Niiden pitäisi olla enemmän. Niiden pitäisi olla kovin kovin paljon enemmän. Niitä tarvitaan. Peija ei vain tiedä, mihin.

Peija ottaa hoipertavat askeleet ja astuu kylän rajan yli. Silmät tottuvat sakenevaan pimeään. Sireenit kukkivat. Niiden tuoksu leijailee laaksossa. Pelloilla on oras. Peija tuntee pisaroiden koskettavan ihoaan. Hän ei ole huomannut pilviä, jotka hiipivät peittämään taivaan. Kosteuden tuoksu kyllästää ilman, ja pisarat putoilevat yksittäisinä, hellinä ja hyväntahtoisina. Ne tuovat lisää muistoja. Hapuilevia kuvajaisia, jotka nousevat horjuen kuin epävarmoina siitä, ovatko muistoja vai nujerretun mielen kuvitelmia. 

Kevät. Pelto. Hikinen selkään tarttuva paita.