Vuodesta 2020 ei taida voida kirjoittaa mitään ilman mainintaa koronaviruksesta. Noin, nyt se on mainittu.
Alun perin tänä vuonna piti juhlia toisinkoiseni Tuulten amiraalin ja kirjailija Anne Leinosen Katveen yhteisjulkkareita Metson messujen yhteydessä Tampereella. Suunnitelmat menivät uusiksi. Tuulten amiraali ilmestyi suunnitellussa aikataulussa 1.4. ja päädyin pitämään sille virtuaalijulkkarit Facebookissa. www.facebook.com/events/504422550229878/
Julkkarit sujuivat mukavasti kotoa käsin, vaikka asiaankuuluvasti vähän jännittikin. Olimme kustannustoimittajani Katri Alatalon kanssa tehneet useita live-kokeiluja etukäteen minimoidaksemme teknisen säätämisen ja täydellisen sekoilun riskit. Haastattelu välimatkan päästä sujuikin hyvin. Julkkareissa oli myös kirja-arvonta leikkimielisen hahmotehtävän yhteydessä. Laadin kirjani hahmoista lyhyet kuvaukset, ja julkkarivieraat saivat valita, mihin Tuulten amiraalin hahmoon he kokivat samastuvansa parhaiten. Yllätys oli ainakin minulle suuri: harvat valitsivat Criston, ja isä Antonio oli suosituin!
Julkkarit sujuivat mukavasti kotoa käsin, vaikka asiaankuuluvasti vähän jännittikin. Olimme kustannustoimittajani Katri Alatalon kanssa tehneet useita live-kokeiluja etukäteen minimoidaksemme teknisen säätämisen ja täydellisen sekoilun riskit. Haastattelu välimatkan päästä sujuikin hyvin. Julkkareissa oli myös kirja-arvonta leikkimielisen hahmotehtävän yhteydessä. Laadin kirjani hahmoista lyhyet kuvaukset, ja julkkarivieraat saivat valita, mihin Tuulten amiraalin hahmoon he kokivat samastuvansa parhaiten. Yllätys oli ainakin minulle suuri: harvat valitsivat Criston, ja isä Antonio oli suosituin!
Tuulten amiraalin julkkareita varten tehdyt videot:
Kutsuvideo, lukunäyte kirjan alusta: https://youtu.be/qKT3tTgU5XE
Kirjan esittely: https://youtu.be/tB5-eM5vysk
Lukunäyte 1: https://youtu.be/mknVwCm83Ak
Lukunäyte 2: https://youtu.be/uGk0Q73f9QI
Kirjoittamisesta opittua: https://youtu.be/i09Vol7uYTc
Valitettavasti kevään ja kesän kirjallisuustapahtumat ovat peruuntuneet poikkeusolojen vuoksi. Se on vaikuttanut esiintymisiin ja markkinointisuunnitelmiin, ja erityisesti se on vähentänyt mahdollisuuksia päästä kasvokkain kontaktiin asiakkaiden, lukijoiden ja kollegojen kanssa. Niin lukijat, kirjailijat kuin kustantajatkin kaipaavat keskusteluja kirjallisuustapahtumissa! Epävarmuus siitä, koska seuraava tapahtuma järjestetään, on musertavaa. Odottavan aika on pitkä, mutta toivottavasti meidät kaikki palkitaan sitten, kun poikkeusolot viimein päättyvät.
Moni asia onnistuu onneksi etänä, ja ihminen on kekseliäs olento. Niinpä virtuaalijulkkarien lisäksi voi järjestää myös virtuaalikeskustelupaneelin, kuten teimme Osuuskumman kanssa Lukuviikolla: www.facebook.com/Osuuskumma/videos/220693079363768/
Moni asia onnistuu onneksi etänä, ja ihminen on kekseliäs olento. Niinpä virtuaalijulkkarien lisäksi voi järjestää myös virtuaalikeskustelupaneelin, kuten teimme Osuuskumman kanssa Lukuviikolla: www.facebook.com/Osuuskumma/videos/220693079363768/
 |
| Kansi: Anu Korpinen. |
LUKUNÄYTE:
Huhtikuun 3. 1492
Fonte da Areian ilmasatama
Porto Santo
Cristo Colomin lisäksi vain kourallinen matkustajia kiipesi portaita pitkin kohti laiturin ylätasannetta Fonte da Areian hiljaisessa satamassa. Yksi laitureihin kiinnittyneistä ilma-aluksista oli lähdössä, espanjalainen rahtilaiva Selena, Criston kyyti pois suruun verhoutuneelta Porto Santon saarelta. Matruusit valmistelivat alusta lentoa varten, tarkastivat köysiä ja purjeita.
Aurinko lämmitti hädin tuskin huomattavasti takin selkämystä, tuuli navakasti mereltä. Aallot löivät kovina rantaan niin että paukkui. Lokit ja tiirat tekivät syöksyjä kivien lomassa, kiljuivat korvia raastavasti ja alakuloisesti. Äänen pakottava voima käski Cristoa kiiruhtamaan.
Puuskat heiluttivat korkeaa laituria, vaikka se oli rakennettu riittävän tukevaksi kahden painavan rahtialuksen kiinnittymistä varten. Pollareihin sidottu Selena nitisi ja voivotti tempoessaan köysiä. Korkealla laituritason yläpuolella aluksen kantopallo suhisi, ja alempaa kuului kurluttavaa ääntä, kun miehistö varmisti tenderin putkiston toiminnan. Ääniä, joihin Cristo oli tottunut paremmin kuin Porto Santon talon hiljaisuuteen, kyyhkysten kujerrukseen ikkunaluukkujen takana tai mereltä puhaltavan tuulen vaikerrukseen räystäissä.
Cristo käveli kohti aluksen kapeaa siltaa muiden perässä ja näki edellään kulkevien päiden yli, että laakongin päässä mustahiuksinen kapteeni otti matkustajia vastaan.
”Vicente Pinzón”, Cristo tervehti tunnistaessaan miehen.
”Cristo Colom, tervetuloa Selenalle”, kapteeni sanoi kasvot leveässä hymyssä ja ojensi kouransa käteltäväksi. Cristo kumarsi aavistuksen. Vicente oli häntä päätä lyhyempi mutta väkevän oloinen kaveri, jonka nenä oli häiritsevän pitkä ja suora. Käden puristus oli napakka. ”Siitä onkin jo aikaa. Vuosi tai viisi. Muistatko ne sokerikaupat…”
Cristo halusi vetää kätensä puristuksesta, mutta se olisi ollut epäkohteliasta. Hän nyökkäsi ja etsi väkinäisen hymyn suupieliinsä. Vicenten ilme muuttui ilottomaksi, mutta hänen tummat silmänsä olivat ystävälliset.
”Jouduin kahleissa hovin eteen sokerin takia”, Cristo sanoi ääntään madaltaen. ”Lopulta löytyi todistajia, jotka vakuuttivat minun joutuneen huijauksen uhriksi.”
”No, enää meitä ei vedetä nenästä.” Vicente irvisti toisella suupielellään. Ehkä oli parempi jättää muistelut siihen.
Vicente viittasi Cristoa astumaan peremmälle laivaan. ”Matkatavarasi nostettiin välikannelle. Oletko lähdössä pitkäksi aikaa Lissaboniin?”
”En tiedä vielä”, Cristo murahti.
”Vaimosi jää kuitenkin tänne?”
”Niin jää. Ikuisesti.”
Vicenten ilme muuttui sellaiseksi kuin ihmisillä yleensä, kun he haluavat nopeasti pois kiusallisesta tilanteesta. ”Onko... Otan osaa.”
”Puhutaan myöhemmin lisää”, Cristo sanoi, nyökkäsi ja asteli laivaan.
Kansi kumisi saappaiden alla. Tuuli vihelsi laivan rakenteissa ja teki olon levottomaksi, tutulla ja turvallisella tavalla. Matkassa jännittävintä oli aina lähtöä edeltävä odotus. Cristo laski kätensä reelingille ja hengitti tuttua kivihiilen ja vesihöyryn katkua sekä meri-ilmaan sekoittuvaa puuntuoksua. Ne täytyi kokea muutamalla sisäänvedolla, koska niihin sekoittui nopeasti muita hajuja, jotka eivät olleet miellyttäviä. Purjehduksilla, etenkin pitkillä sellaisilla, Cristo oli oppinut sulkemaan nenänsä.
Vapaus – laivureiden suuresti ihannoitu ja kadehdittu vapaus – haisi eltaantuneelta, usein myös väsymykseltä, pettymykseltä, huonosti nukutuilta öiltä, ja joskus miehistön hiki ja röyhtäykset sekoittuivat pilaantuneen lastin ja merestä ongittujen kalojen löyhkään. Mitä pidempi matka, sitä voimakkaammat aromit. Eikä Cristo ollut huomannut, että ilma-aluksilla ja merialuksilla tässä asiassa olisi suurtakaan eroa.
Cristo tunnusteli vähän väliä takkinsa rintataskua, johon oli tallettanut rullalle käärityn kirjeen. Hän ei voinut lakata miettimästä, halusiko Portugalin nuori kuningatar todella puhua hänen kanssaan ilmalaivoista. Jos Cristo saisi tilaisuuden, hän pyytäisi uudelleen lupaa ja tukea unelmansa toteuttamiseen. Kuningasisä ei ollut ottanut hänen ehdotustaan vakavasti, mutta tytär saattaisi ajatella hankkeesta toisin.
Cristo näki muiden matkustajien laskeutuvan portaita kannen alle. Alus oli aivan pian lähdössä, ja hän olisi vain matruusien jaloissa, jos jäisi aloilleen. Cristo loi viimeisen katsauksen Porto Santoon ja laskeutui välikannen hämärään ja tunkkaiseen ilmaan. Hän etsi epäkäytännöllisen suuren matka-arkkunsa, jonka matruusit olivat epäilemättä kiroillen raijanneet rahtitilaan, ja istahti sen päälle odottamaan nousua. Arkkua ja sen sisältöä lukuun ottamatta Cristolla ei ollut muuta. Hänellä ei ollut rahaa. Hän omisti vaatteet päällään, ja nekin olivat kuluneet.
Selena oli yksinkertainen pieni rahtialus, jossa matkustajia varten oli vähänlaisesti mukavuuksia. Miehistö nukkuisi tauoillaan pitkin kansia, milloin missäkin, ja Cristo nojautuisi arkkunsa kylkeä vasten. Laivoja ei suunniteltu huvilentoja varten. Sen verran kallista ja harvinaista kivihiili oli.
Ilma-alus lentäisi Porto Santon pääsatamasta Fonte da Areiasta Lissaboniin vajaassa kahdessa vuorokaudessa, mikä tarkoitti väistämätöntä yöpymistä taivaalla. Kattila piti aluksen lämpimänä, ja etenkin sisätiloissa saattoi keskikesällä olla hyvin tukahduttavaa. Ilmavirtaukset vaikuttivat reitin valintaan ja lentokorkeuteen, minkä vuoksi ei kannattanut olettaa, että laivalla tarkeni. Cristolla ei ollut edes huopaa, mutta hänen kauhtunut takkinsa saisi lämmittää häntä vilun yllättäessä, ja aina hän voisi etsiä paikan kattilan tai putkien vierestä.
Kapteeni Vicente Pinzón huusi käskyjä rouhealla eteläkastilian murteellaan. Matruusien kiireiset askeleet kopisuttivat kantta. Suhina muuttui matalaksi pöhinäksi, kun höyryä ohjattiin putkistoissa ja kantopallon paine kasvoi hitaasti ja hallitusti. Laiva napsahteli putkien ja kattilan kuumetessa.
Yhtäkkiä Cristo tunsi paineen kasvavan korvissaan. Alus hänen ympärillään narahti, ja sen runko värähteli keulasta perään. Kuulo katosi, hengitys salpautui. Lankut jalkojen alla vavahtivat kuin ne olisivat suoristaneet ryhtiään. Tuntemukset katosivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleet. Criston huomio kiinnittyi portaita laskeutuvaan hahmoon, joka oli kääriytynyt tummaan viittaan ja peittänyt päänsä syvällä hupulla. Laivamestari oli saapunut. Ristiriitainen hahmo maailmassa, joka halusi kieltää noituuden ja laittaa kaikki ihmeet Jumalan nimeen.
Hahmo katosi paksujen verhojen taakse. Hänen läsnäolonsa aluksella riitti pitämään sen vakaana ja helposti hallittavana. Hänen mukanaan kantamansa magia suojaisi alusta äkillisiltä puuskilta ja paineenvaihteluilta ja estäisi ihmisiä ja tavaroita putoamasta partaan yli. Myrskyn yllättäessä laivamestari joutuisi toden teolla työhön, ja aluksen vahingoittuessa hän tekisi kaikkensa pitääkseen sen ilmassa. Ilmalaivan tuhoutuminen tarkoitti lähes poikkeuksetta myös laivamestarin kuolemaa.
Muonamestari jakoi matkustajille höyryllä lämmitettyjä kasviksia, korppuja ja pari suikaletta suolalihaa. Vicente kutsui Criston kajuuttaan aterioimaan kanssaan, jotta he voisivat vaihtaa kuulumisia muiden häiritsemättä.
”No, Cristo, jätätkö Porto Santon lopullisesti?”
”Näillä näkymin kyllä. Ei ole syytä palata sinne enää, ja ainakin toivon suuresti, että löydän muuta tekemistä”, Cristo vastasi.
Vicente nyökytteli hänen puhuessaan. ”Ei kai sinua pakotettu lähtemään?”
”Ei, minun ei olisi tarvinnut lähteä, mutta oli… vain pakko. En voinut jäädä katsomaan, kun laivat lentävät saaren yli. Veri on levotonta ja vetää matkaan.”
”Taidan ymmärtää, mitä tarkoitat”, Vicente sanoi ja virnisti. Hän kaapi puisen lautasensa puhtaaksi ja huuhteli suunsa viinillä. ”Tulemme Kap Verdeltä, haimme Salilta suolaa. Käsitykseni mukaan saarten satamissa murehditaan suuresti, kun Afrikasta ei löydy kivihiiltä kaikista yrityksistä huolimatta. Eikä siellä ole nähty vilaustakaan kadonneesta kuninkaasta. Sanoisin, että toivo alkaa hiipua.”
”Olen pysytellyt maissa muutaman viikon. Sinä aikana on aluksia mennyt ja tullut Porto Santon satamissa, mutta ei minulla ole kummempia uutisia”, Cristo myönsi. ”Huhuja kyllä riittää, mutta ne pohjautuvat pitkälti yhden Azoreilta kotoisin olevan kapteenin kuukausien takaiseen väitteeseen, että joku saaren kalastajista olisi nähnyt kuninkaallisen Santa Deannen purjehtineen länttä kohti, meren ylle.”
”Minulle on aivan sama, minne kuningas lähti ja miksi”, Vicente sanoi. ”Toivon vain, että hän pian palaa Portugaliin ja ottaa maan hallintaansa. Ihmiset ovat levottomia.”
”Minäkin toivon hänen palaavan. Mutta ihmiset puhuvat kaikenlaista, eivätkä kaikki ole kuninkaan suuria ihailijoita”, Cristo kuiskasi. ”Rohkeimmat sanovat, että parempi kun meni.”
Vicente hieroi kämmeniään yhteen. ”Kuningas João on, tai oli, erikoinen ihminen, kaikella kunnioituksella. Häntä saamme kiittää kuningaskuntiemme lämpimistä väleistä ja siitä, että meidän kahden on mahdollista istua tässä juttelemassa.”
Vicenten olemus pysyi tyynenä ja järkähtämättömänä, vaikka hänen silmissään kävi voimakkaasta mielipiteestä kielivä välähdys. ”Nuori kuningatar ei ehkä kykene johtamaan Portugalia. Monet pelkäävät rauhan puolesta.”
”Tervehdin kyllä kuningatarta käydessäni hovissa pari vuotta sitten, mutta en saanut tilaisuutta oppia tuntemaan häntä”, Cristo sanoi. ”Ihminen kasvaa paljon tällaisina aikoina, jos on kasvaakseen… Mutta olen kuullut monien moittivan häntä naiiviksi.”
”No, samaa olen kuullut. Vaikka mieti, minkälainen risti olisi joutua sellaiseen tilanteeseen… Ehkä kuningatar onkin neuvonantajien ohjailema nukke. Olisiko se sitten hyvä vai huono asia, en tiedä”, Vicente sanoi. Hänen miettivä ilmeensä vaihtui nopeasti. ”Vaan mitä! Vieläkö haaveilet matkasta länteen? Kataihin vai oliko se Intiaan?”
”Tietysti!” Cristo nauroi. ”En käsitä, miksei kukaan muu näe hankkeen mahdollisuuksia. Jos saisin rahoituksen matkalle, lähtisitkö sinä kanssani?”
”Enpä tiedä. Meri on suuri ja matka on pitkä, vaikka miten ajattelisi. Kaikista selityksistä ja perusteluista huolimatta tuntuu kummalliselta, että purjehtimalla tuon meren yli tuntemattomaan länteen saapuisimme sinne, missä nyt tiedämme idän olevan… En kiellä, etteikö minua kiinnostaisi, mutta… Jos saat luvan ja rahoituksen, kysy uudelleen, niin mietin asiaa syvällisemmin”, Vicente sanoi ja hymyili leveästi.
